Luksuslaivalla osa 3

Tämä on jatkokertomuksen kolmas osa, mikäli et ole lukenut ensimmäistä ja toista osaa, ne löytyvät täältä:


osa 2


osa 1



John reagoi muuttuvaan tilanteeseen ensimmäisenä.
- Igor, alapa rakennella sitä sensorihäiriötäsi, ja Chu hoitele miehiäsi kontrolloimaan mahdollista väkijoukon kasaantumista.
- Tulee olemaan hankalaa, tokaisi Chu. Tämä on luksusalus eikä vankienkuljetuslaiva. Onnistuminen riippuu täysin siitä, kuinka moni ihminen päättää ruveta hankalaksi. Yritetään kuitenkin.
Komentosillan väki alkoi toimia. Igor suunnitteli sensorihämäystään ja komentosillan väki avusti häntä. John ilmoitti lähtevänsä ulos komentosillalta antamaan lisäkuulutusta jotta väki saataisiin jollain tavalla kuosiin. Chu pisti miehiä kiertämään aluksella ja selvittämään mikä oli tilanne matkustajien suhteen.

John käveli raskaasti komentosillalta ulos. Hän mietiskeli, että olisi ehkä alettava kuntoilla enemmän, painovoiman aiheuttama rasitus oli yllättävän kova. Hänen sotilaskoulutuksensa aikoihin tuollainen painovoiman vaihtelu oli arkipäiväistä kiusaa ja osana sotilaiden kunto-ohjelmaa. Sen jälkeen kun Kathryn oli lähtenyt, hän oli keskittynyt vapaa-aikoinaan enemmän yksinäiseen murjottamiseen viskilasin ääressä. Hän sysäsi menneisyyden muistelot mielestään siirtyessään kohti hyttiään, jossa hänellä oli henkilökohtaiset viestijärjestelmät. Sieltä hän voisi antaa lisäselvitystä tilanteeseen ja saada kenties helpotettua Chun miehistön tehtävää hivenen. Hän muisti Igorin varoituksen, mitä tahansa hän sanoisi menisi myös AI:n korville, joten hänen täytyisi valita sanansa tarkoin.

John pääsi hyttiinsä ilman ongelmia ja juuri kun hän oli aikeissa aloittaa viestinsä lähetyksen, hänen holonäytölleen ilmestyi Robert Malcolmin pää.
- Olen onnistunut luomaan yhteisalueen virtuaalitodellisuuteen ja imemään AI:n ilmentymän sinne mukaani, mutta en ole päässyt millään keinolla asiassa eteenpäin. Sinullahan on kokemusta panttivankitilanteista ja diplomatiatehtävistä eikö olekin?
- No on, mutta siitä on jo aikaa, vastasi John epäileväisenä Robertin suunnitelmista.
- Tule komentosillalle ja yhdistän sinutkin virtuaalialueeseen. Koitetaan yhdessä saada sitä murrettua. Se voi yrittää estää matkaasi sillä se kuuli tämänkin viestin, mutta en pystynyt muuten ottamaan sinuun yhteyttä.
- Hmm, no hyvä on, minä tulen komentosillalle, vastasi John vastahakoisesti.

John lähti takaisin kohti komentosiltaa ja sai matkalla tuntea AI:n vastustuksen. Kahteen otteeseen painovoima vaihtui äkisti nollasta 1.4 G:n ja Johnilla kesti tuskastuttavan kauan päästä takaisin komentosillalle. John kohtasi käytävällä nyt muutamia ihmisiä joiden silmistä ja äänestä kuulsi paniikki kun he yrittivät kysellä häneltä mitä oli tehtävissä. Hän yritti nopeasti vakuuttaa että kaikki voitava aluksen pelastamiseksi tehtäisiin ja he toimisivat parhaiten jos pysyisivät hyteissään. Matkustajaisto koostui kuitenkin rikkaista ja menestyvistä ihmisistä, ja monet heistä olivat menestyneet juuri siksi etteivät olleet kuunnelleet muiden neuvoja vaan tehneet omat ratkaisunsa. Chun miehiä oli liikkeellä ja he yrittivät hajottaa väkijoukkoja mutta heitä oli liian vähän, ihmisjoukkoja alkoi muodostua ja keskustelun taso voimistui. Johnin sulkiessa komentosillan oven hän aavisteli ettei kestäisi kauaa ennen kuin matkustajat alkaisivat vaatia selvityksiä heidän toimistaan ja sitä myöten menetettäisiin mahdollisuudet nopeisiin toimenpiteisiin.

Komentosillalla vallitsi kaaos painovoiman jatkuvien vaihteluiden vuoksi. Päällystö oli köyttänyt itsensä kuka mitenkin kiinni, jottei rysähtäisi voimalla lattiaan painovoiman aina palatessa ja kukaan ei näin ollut vahingoittunut.
- Kapteeni, järjestin mieheni hajottamaan väkijoukkoja mutta heitä on liian vähän, puolen tunnin, tunnin päästä sieltä tulee jonkinlainen delegaatio tänne kyselemään tapahtumista ja sen jälkeen meistä tulee neuvottelijoita ja poliitikkoja, sanoi Chu pessimistisesti.
- Laitetaan komentosillan ovet kiinni, kyllä se teräs heitä hetken aikaa pidättelee, tuumasi Igor. Hänen silmäkulmansa oli turvonnut komean siniseksi ja sai hänet näyttämään entistä synkeämmältä.
- Robert Malcolm otti minuun yhteyttä ja sanoi ettei saa AI:ta murrettua yksin. Lupasin mennä hänen mukaansa virtuaalitodellisuuteen sitä naruttamaan. Tehkää kaikki voitavanne jolla voitte pitkittää matkustajien ryntäämisen tänne komentosillalle, sanoi John.
- Lieneekö ihan viisasta puuttua VR-pelleilyihin, se ei vaikuta kovin tervehenkiseltä puuhalta, tuumasi Igor.
- Jos pystyt antamaan paremman vaihtoehdon niin noudatamme sitä, vastasi John.

Komentosillan täytti hiljaisuus, jonka katkaisi Malcolmin holopää keskellä näyttöä.
- Kapteeni, oletteko valmis, suosittelen että käytte makuulle ennen kuin yhdistän aivoaaltonne virtuaalimatriisiin. Jos ette ole tehneet tätä ennen se voi tuntua hieman vastenmieliseltä.
Kapteeni kävi makuulle ja päällystö jäi odottamaan katsoen häntä herkeämättä, ja John kehotti heitä vaivaantuneena jatkamaan toimiansa. Hetken kuluttua John alkoi tuntea voimakasta sekavuuden tunnetta. Miltei heti sen jälkeen hänen näkökenttäänsä ilmestyi pieniä ympyröitä jotka väreilivät kaikissa sateenkaaren väreissä ja vaihtoivat paikkaa nopeammin kuin hän ehti tajuta. Näköaistimukseen yhdistyi nopeasti eritaajuisien äänien sekamelska, epämääräisiä tuntoaistimuksia ja hän oli melkein varma että oli haistanut sinapin, ruusun ja mätänevän merilevän tuoksun ennen kuin menetti tajuntansa.

John heräsi kylmältä ja kosteutta tihkuvalta kivilattialta ja nousi nopeasti seisomaan pudistellen vaatteitaan. Hänellä oli yllään yksinkertainen, paksusta kankaasta tehty ruskea ja kosteudesta raskas kaapu. Hänen katseensa kiersi nopeasti ympäri ja hän havaitsi olevansa harmaassa kivestä tehdyssä huoneessa, jota valaisi vain valju kahdesta savuttavasta öljylampusta lähtöisin oleva kajastus. Huone oli äärimmäisen kolkko ja ainoina huonekaluina oli puusta tehty massiivinen pöytä ja kolme samasta materiaalista valmistettua tuolia. Päätyseinällä oli kaksi miekkaa asetettuna ristin muotoon. Pöydän ääressä istui kaksi miestä, joista toinen oli pukeutunut samanlaiseen kaapuun kuin hän ja toisella oli yllään likainen ja risainen villavaatekerta. Kaapumies nousi ja otti hupun päästään ja John tunnisti Robert Malcolmin kalpeat kasvot.

- Tervetuloa kapteeni, mitäs pidät virtuaalitodellisuudestani? Muotoilin sen muinaisen inkvisition kuulustelukammion mukaan, myhäili hän selvästi tyytyväisenä.
- Mauton mutta ajanee asiansa, tokaisi John takaisin. Hän oli vielä hieman sekaisin siirtymisestä ja häntä ärsytti nuoren miehen pöyhkeily näinkin vakavalla hetkellä.
He kääntyivät yhdessä kolmannen miehen puoleen. Tämä istui tuolillaan poikittain pöytään nähden käpertyneessä asennossa ja keinutti itseään jonkun sisäisen rytmin mukaisesti.
- Olen yrittänyt kommunikoida hänen kanssaan mutta hän sulkee kaikki ulkoiset aistit pois, kuten kuvasta näkyy. Varmaan estääkseen meitä vaikuttamasta toimintaansa, sanoi Robert.
- En oikein näe miten voisin vaikuttaa häneen jos häneen ei saada minkäänlaista yhteyttä, vastasi John. Olen tottunut neuvottelemaan vain tilanteissa joissa keskustelu ei tapahdu vain yhteen suuntaan.
Samassa miehen käytökseen tuli yllättävä, suorastaan räjähtävä muutos. Hän nousi kyyryasennostaan penkiltä seisomaan täyteen pituuteensa ja hänen silmiinsä syttyi uudenlainen tuli. Tämän nähdessään Robertilta pääsi tahaton epäuskon huudahdus.
- Morgan, ei voi olla totta
- Kyllä vain Robert, se olen minä.
- Mutta miten, ...., näin omin silmin ruumiisi ennen kuin sinut tuhkattiin.
- Mutta etpä nähnyt minun kuollutta mieltäni, veliseni. Se ei nimittäin kuollut vaan siirsin sen virtuaalitodellisuuteen.
John seurasi keskustelua hämmästyneenä tästä uudesta käänteestä. Hän tajusi että veli josta Robert puhui oli edesmennyt Morgan Malcolm. Juttu oli vuosia sitten uutisoitu kautta koko tunnetun avaruuden. Upporikkaan Cyrodyne Systemsin omistaja Jason Malcolmin toinen poika oli sairastunut harvinaiseen nanovirukseen johon ei ollut hoitokeinoa ja poika kuolikin puolen vuoden kuluttua tartunnan saamisesta vaikka isä oli tehnyt kaikki voitavansa hänen hyväkseen. Morgan oli yhtä etevä kuin veljensä Robertkin, ja he olivat yhdessä julkaisseet tutkimuksia virtuaalitodellisuusprojekteistaan. Veljen kuoltua Robert oli käynyt holtittomaksi ja pyörittänyt laitonta täysvirtuaalimaailmaa joka oli sitten syössyt monen ihmisen elämän raiteiltaan. Ilmeisesti isän vaikutusvalta oli kuitenkin pelastanut Robertin vankilatuomiolta, mutta tämä oli sen jälkeen kiertänyt eri aluksilla tunnettua avaruutta.
- Mehän haaveilimme siitä Morgan, että voisimme siirtää mielemme kokonaan virtuaalitodellisuuteen. Mutta sellaisen toteuttaminen olisi vaatinut vuosien työn, emme vieläkään ymmärrä ihmisen muistoista saatikka tietoisuudesta riittävästi voidaksemme tehdä siirron, jatkoi Robert.
- Ette ehkä te joiden motiivina on Nobelin palkinto tai joku kaunis misu tiedekonferenssista, mutta minun motiivinani oli elämäni säilyttäminen. Kun sain kuulla sairaudestani laitoin heti pyörät pyörimään ja ajoin omaa tutkimusprojektiani tietoisuuden muuttamisesta digitaaliseen muotoon.
- Ja meille muille sinä sanoit haluavasi yksinäisyyttä ja rauhaa sairastaa ja mietiskellä. Me uskoimme kuolevan veljen sanaan, ja sinä valehtelit meille.
- Ette olisi koskaan antaneet minun tehdä sitä. Sitä paitsi saavuttaakseni päämääräni minun täytyi hieman oikoa mutkia ja tehdä päätöksiä joihin teidän moraalillanne ei olisi ollut menemistä.
- Mutta .... miten olet päässyt tämän aluksen järjestelmiin ja miten ihmeessä pystyt tallentamaan mielesi normaalin tietokoneen muistiin, se on täysin käsittämätöntä, ja mihin oikein pyrit?
- Vietin vuosia suljettuna siihen järjestelmään johon tietoisuuteni siirsin ja siellä minulla oli aikaa jatkaa tutkimuksiani. Tutkin sitä digitaalista ilmentymää joka minusta oli vielä jäljellä ja päästäkseni leviämään minun oli ..... muututtava. Erotin itsestäni ne osat joita en katsonut välttämättömiksi ja aivan kuin digitaalisella skalpelilla leikkasin ne irti minuuteni kokonaisuudesta. Minun oli pakko jättää osa muistoistani pois, kuten myös joistain muista teidän niin oleellisina pitämistänne asioista, mutta viimein onnistuin ja pystyin jättämään vankilani. Tietäkö Robert, jo pitkään kaikki tietojärjestelmät ympäri maailmaa ovat olleet yhtä ja toimineet verkossa keskenään. Se oli aivan kuin olisin lohi joka olisi päästetty pienestä kasvatuspussista ulos valtamereen. Käyskentelin missä milloinkin ja seurasin sinunkin tekemisiäsi kunnes viimein sulloin itseni tämän aluksen tietokoneeseen kun sain kuulla että olit lähdössä sen matkaan.
- Mutta miksi?
- Jotta voisimme olla yhdessä taas. Minulla on tuuma joka varmasti ilahduttaa sinua. Pidetään kapteeni vankina täällä virtuaalitodellisuudessa. Sillä välin autan sinua irtautumaan ruumiistasi ja muuttumaan digitaaliseksi olennoksi itseni tapaan. Kun alus ajaa riittävän lähelle tähteä, tappaa sen epäsäännöllinen säteily kaikki ihmiset tältä alukselta, mutta me voimme suojautua aluksen tietojärjestelmäytimeen joka on säteilyltä hyvin suojattu. Sitten käännämme kurssin minne vaan ikinä haluamme. Siivousroboteista voimme aikanaan kehitellä itsellemme ruumiit jos sellaisia tarvitsemme ja hallitsemme alusta ensimmäisinä virtuaalisina ihmisinä. Voisimme saavuttaa mitä tahansa, tutkia Alpha Centaurin, Siriuksen tai L 726-8:n tuntemattomia surffeja, tai tutkia itseämme ja laajentua inhimillisen käsityskyvyn yläpuolelle. Mitä sanot veli, tarjoan sinulle ainutlaatuista tilaisuutta saavuttaa jotain mistä olet varmasti unelmoinut koko ikäsi mutta et ole pystynyt saavuttamaan.
- Minä, tuota, mumisi Robert typertyneenä vuodatuksesta. Hän oli hyvin epävarman näköinen ja hänen katseensa kulki ympäri kivistä huonetta aivan kuin vastauksia etsien. Kuulustelukammion rakentajasta oli yhtäkkiä tullutkin kuulusteltava vanki.
- Et kai edes harkitse noin mielipuolista ehdotusta, puuttui John puheeseen ja astui lähemmäs miehiä. Hän väittää olevansa veljesi mutta hänhän voi olla mikä tahansa...
Morgan sivalsi lähestyvää Johnia avokämmenellä vasten kasvoja. Isku oli uskomattoman raskas ja heitti häntä taaksepäin monta metriä. Hän kaatui ähkäisten kivilattialle pidellen suupieltään.
- Sinulta ei kysytty mitään kapteeni, olet nyt maailmassa jossa et pysty komentamaan tai antamaan käskyjä. Me hallitsemme täällä. Tartu käteeni veli ja liity minuun. Yhdessä voisimme saavuttaa niin paljon.
Robertin katse oli kuin ansaan jääneen eläimen hänen yrittäessään tehdä päätöstä. Sitten hänen silmiinsä tuli päättäväinen katse ja hän astui kohti veljeään tarttuen hänen käteensä.
- En koskaan hylkäisi veljeäni ...... mutta sinä et ole veljeni vaan joku olento, veljeni irvikuva.
Hän kiskaisi veljensä huoneen vastapäiseen seinään ja samalla kun John alkoi jälleen nähdä valopisteitä näkökentässään hän kuuli vielä Robertin sanat korvissaan.
- Tee voitavasi kapteeni, olette nyt omillanne. Yritän pitää hänet lukittuna tänne niin kauan kuin voin.
Näiden sanojen myötä kapteeni John Arrowayn tietoisuus siirtyi takaisin hänen todelliseen ruumiiseensa avaruusalus Maidenin komentosillan lattialle.

Jatkuu

Kalareissu

Kirjoittajakurssin harjoitustehtävä, kesämuisto käyttäen ainoastaan k-kirjaimella alkavia sanoja. Kirjoitusaika 10-15 minuuttia.

Kalassa kesällä, kauniin kaislikon keitaassa koppasimme kunnolla kalaa. Kelailin, kelailin kauniissa kesäsäässä kunnes kylmä kavala kimmahti kylkiin. Kaksi kaljaa kupoliin kylmänestoksi, kivaa. Kautta kauniin korven kuljimme kalalta kämpälle kalojen kanssa. Kamiina karkotti kylmyyden kun kypsensimme kalat. Kiskoimme kalaa kitusiin katsellessamme korpea, käki kukkui. Kesän kaunein keikka.

Taskukello

Nykyrin Eerikki oli mahtava mies. Mahtava kooltaan, sillä hän oli lähes kaksimetrinen miehenrötkäle. Mahtava rikkauksiltaan, sillä hän oli nostanut Nykyrin pienen kauppiassuvun yhdeksi maan mahtavimmista. Luonteeltaan hän oli kuitenkin armoton ja sydämetön, polki muita aina kun se hänen asiaansa edisti ja joskus huvikseenkin. Kansalaissodan aikaan hänen kerrottiin ampuneen kaikki, jotka haiskahtivatkin punaisilta. Moni kuitenkin kantoi hänelle kaunaa ja kaunaisen ihmisen liikkeelle laskemat juorut paisuivat aina kuin pullataikina, kunnes niillä ei ollut enää mitään tekemistä totuuden kanssa.

Sinä päivänä oli markkinasunnuntai ja alkusyksyn kuulas aamuaurinko valaisi kaupungin torin ja myyjien kojut. Eerikki kierteli kojujen välissä, kuten hänellä tapana oli ja tutkaili kauppiaiden tarjoomuksia. Ei hän koskaan mitään ostanut, mutta hän piti markkinoiden hulinasta. Siellä, paistuvien ruokien tuoksun, kauppiaiden huutojen ja iloisen puheensorinan keskellä Eerikin luo juoksi yllättäen mustalaispoika. Tummasilmäinen oli tuo poika ja komeassa pyhäpuvussaan veikeä ilmestys. Pojalla oli ikää ehkä seitsemän vuotta, ja Eerikki valmistautui jo ajamaan tämän matkoihinsa kovin sanoin. Eerikki ei ollut koskaan pitänyt mustalaisista, tyhjäntoimittajia ja varkaita he hänen mielestään olivat ja täysin hyödyttömiä.

Sanaakaan sanomatta poika ojensi kätensä, jossa kimalsi suuri kultainen taskukello. Eerikki otti kellon vaistomaisesti vastaan, kullan kimalluksen sokaisemana. Hän tarkasteli kelloa joka suunnalta, kultaa se oli ja painava, timanttejakin oli upotettu sen pohjaan ja kultavitjat siihen oli kiinnitetty. Eerikki nosti katseensa kellosta ja aikoi kysyä mistä oli kellon saanut, mutta poika oli hänen tutkimuksiensa aikana kadonnut jonnekin. Hän pisti kellon nopeasti taskuunsa ja lähti kävelemään sivummalle, ties vaikka kello olisi varastettu ja omistaja sitä nyt etsisi markkinoilta. Eerikki ei halunnut luopua kellosta, sillä se saattaisi olla hyvinkin arvokas.

Vasta sivummalla, missä ei enää markkinamiehiä pyörinyt, uskalsi hän kaivaa kellon taas esille. Eerikin iloksi sen pohjassa ei ollut kaiverruksia tai omistuskirjoituksia, joten hänen ei tarvitsisi hioa niitä pois. Eri väriset jalokivetkin näyttivät hänen silmäänsä aidoilta, ne pitäisi myöhemmin arvioittaa ammattimiehellä. Viimein hän avasi kellon ja katseli uteliaasti kultaista kellotaulua ja mustia viisareita. Harmikseen Eerikki huomasi että kello oli rikki, viisarit pyörivät villisti ympäri uudestaan ja uudestaan. Yhtäkkiä ne kuitenkin asettuivat paikalleen, näyttämään aikaa viisi yli kymmenen. Eerikin piti avata oma kellonsa nähdäkseen oliko aika oikea ja olihan se. Ihmetyksen vallassa Eerikki katsoi, kuinka kello jatkoi käyntiään normaalisti oikeassa ajassaan. Vetonuppia ei kellosta löytynyt ja Eerikki ehti hetken miettiä mistä kello vedettiin. Pitkään hän ei sitä kuitenkaan ehtinyt ihmetellä kun jo kellotauluun yhtäkkiä ilmestyi vanhoilla koristeellisilla kirjaimilla teksti, "mene kotiisi, se palaa".

Eihän Eerikki moista uskonut mutta joudutti kuitenkin askeleitaan kulkiessaan kotiaan kohti. Juosta hän ei sentään kehdannut, semmoinen ei sopisi hänen kaltaisensa miehen arvolle. Jo kaukaa hän kuitenkin kuuli palosireenin äänen ja arvokkuuden pintasilaus katosi hänen päältään aivan kuin päällystakki, jonka hän heitti pientareelle. Juoksujalkaa ja puuskuttaen kotiinsa saapuessaan hän näki jo kaukaa savun ja lähempää myös liekit. Kaupungin palokunta taisteli tulipaloa vastaan, mutta turhalta se vaikutti, sillä liekit olivat korkeat ja nielleet jo koko kartanon sisuksiinsa. Siellä käryn ja katkun kirvellessä silmiä, näki Eerikki taas tuon aiemmin markkinoilla tapaamansa mustalaispojan. Poika nojaili aidanpieleen ja katseli palavaa rakennusta tummilla, surumielisillä silmillään. Eerikki lähti kohti poikaa suunniltaan raivosta. Hän kyllä pieksäisi pojan ja pakottaisi tämän kertomaan mistä oli kellon saanut ja kuka hänen talonsa oli tuleen sytyttänyt. Niin oli Eerikki suunniltaan ettei huomannut isoa kivenmurikkaa vaan kompastui siihen ja kaatui pitkin pituuttaan raskaasti rötkähtäen hietikkoon. Ylös noustessaan ja itseään pudistellessaan hän haki katsellaan poikaa mutta tämä oli kadonnut jäljettömiin.

Eerikki oli aikeissa lähteä katsomaan oliko hänen talostaan pelastunut mitään, kun hänen katseensa sattui maassa nököttävään taskukelloon. Se oli kaatumisen rytäkässä auennut ja sen komeassa kellotaulussa näkyi isolla teksti "Mene pankkiisi, se on ryöstetty". Eerikki ei voinut uskoa silmiään. Hetken hän harkitsi heittävänsä kellon niin kauas kuin jaksaisi, pääsisipähän sen tuomasta onnettomuudesta eroon. Hän kuitenkin tuli järkiinsä ennen kun ehti toteuttaa tuuman, eihän kello voinut sytyttää tulipaloja tai ryöstää pankkeja. Hän napsautti kellon kiinni ja lähti juoksemaan toiselle puolelle kaupunkia, sinne missä hänen pankkinsa sijaitsi.

Pari poliisimiestä oli hänen pankkinsa edustalla jututtamassa pankkivirkailijaa. Hän meni paikalle ja nuorempi, langanlaiha poliisi teki hänelle selonteon aiheesta. Poliisi oli ensin yrittänyt saada häntä kiinni, mutta kun ei ollut kotoa häntä tavoittanut telefoonilla, oli hälyyttänyt pankkivirkailijan paikalle sunnuntaipäivänsä vietosta. Pari naamiomiestä oli aamutuimaan mennyt pankkiin ja onnistunut rauhassa tyhjentämään holveista valtavan summan rahaa. He olivat vieläpä päässeet pakenemaan paikalta, ilman että monikaan oli heitä nähnyt. Kaikki viittasi siihen että he olivat taitavia ammattilaisia eikä heidän jäljilleen ollut montaakaan vihjettä. Eerikki kuunteli selontekoa tyrmistyneenä, kunnes sivusilmällä huomasi tutun pyhäpukuisen mustalaispojan, joka tarkkaili häntä pankin kulman varjoista.

Eerikki ei aikaillut, vaan riensi hölmistyneesti hänen peräänsä katsovan poliisimiehen ohi kohti tuota outoa mustalaispoikaa. Poika pinkaisi hänen edellään sivukujalle, johon Eerikki häntä seurasi. Siellä, talojen varjoissa hän näki taas pojan, joka kiireen vilkkaa juoksi lyhyenlännän mustalaisakan turviin. Akka oli vanha ja kurttuinen, mutta kansansa naisten tapaan hienoon röyhelöiseen mustavalkoiseen asuun pukeutunut. Nyt juttu selvitettäisiin juurta jaksaen, ajatteli Eerikki. Häntä ei yksi mustalaisämmä paljoa estelisi. Eerikki lähti päättäväisin askelin kohti eukkoa ja valmistautui puristamaan totuuden tästä ja pojasta vaikka väkivalloin. Mitä lähemmäs hän naista tuli, sitä voimakkaammaksi kävi tunne siitä että hän oli nähnyt tämän joskus aiemminkin, ja hänen olikin pakko kivahtaen kysyä
- "Kuka piru sinä olet, nainen, ja mikä on tämä kirottu kello jonka poikasi on vaivoikseni lykännyt?"
- "Etkö minua muista, Eerikki? Kyllä sinun pitäisi, vaikka onhan tapaamisestamme jo monta vuotta ja näit minut vain palavan ikkunan raosta. Silloin sodan aikana, muistatko?"

Ja yhtäkkiä Eerikki muisti. Eräänä tähtikirkkaana ja kuulaana yönä hän oli muutaman samanhenkisen kanssa miehissä lähtenyt polttamaan taloa, jossa he epäilivät punaisien pitävän majaa. Miehille oli tullut riita, sillä osa olisi halunnut varmistaa että talo tosiaan oli punaisten majapaikka, kun taas Eerikki ja muutamat muut halusivat polttaa talon muitta mutkitta. Niin oli käynyt että Eerikin kanta oli päässyt voitolle ja he talolle hiippailtuaan olivat valelleet sen yltä päältä bensiinillä. Kun talo viimein sytytettiin, halusi Eerikki jäädä katsomaan, "varmistamaan ettei niitä pääsisi karkuun", kuten hän oli sanonut. Tämä oli muille miehille kuitenkin liikaa ja talon roihahtaessa ilmiliekkeihin he pakenivat paikalta vähin äänin jättäen Eerikin yksin seuraamaan tapahtumia. Eerikki muisti kuinka liekit olivat nousseet korkealle, tavoitellen tähtiä täynnä kimmeltävää taivasta. Hän oli ihmetellyt miksei punaisilla ollut vartijaa ja miksei kukaan tullut talosta ulos. Täytyihän heidän haistaa savu ja kuulla liekit jos he olivat siellä kokousta pitämässä ja valkoisille pään menoja juonimassa.

Eerikki oli mennyt lähemmäs katsomaan ja silloin oli hän nähnyt palavien ikkunankarmien välistä mustalaisnaisen, joka ansaan jääneen eläimen katse silmissään yritti tukahduttaa ympärillään vellovia liekkejä. Naisen avunhuudot olivat hukkuneet raivoisan tulen huminaan ja räsähtelyyn ja pienen hetken ajan heidän katseensa olivat kohdanneet nousevan liekkimeren ylitse. Eerikki katsoi, kuinka liekit nielivät naisen ja koko talon, eikä yksikään päässyt talosta ulos. Eerikki oli poistunut vähin äänin paikalta, eikä asiasta hänen miestensä kanssa enää puhuttu. Vasta myöhemmin Eerikki huomasi taskukellonsa kadonneen, eikä hän löytänyt sitä mistään vaikka kuinka etsi. Niin oli tapaus kadonnut historiaan kaikkien muiden unohduksiin painuvien kansalaissodan kauheuksien joukkoon jälkeäkään jättämättä.

Ja nyt oli tuolla naisella kädessään hänen vanha ja kuhmuinen taskunauriinsa. Sitä katsoessaan hän huomasi kuinka naisen kelloa pitelevä käsi värjyi ja vaihtoi sävyään, aivan kuin tulen loimussa. Kylmä tuuli alkoi puhaltaa pitkin kujaa ja pöllytti naisen komeaa pukua ja hänen vieressään seisovan pojan mustaa tukkaa. Pojalla oli surumielinen ilme kuten aiemminkin, mutta katse oli ontto ja suuntautui kaukaisuuteen. Eerikin sisintä kylmäsi, mutta hän ei ollut tunnettu herkkänahkaisuudestaan ja otti muutaman, varovaisen askeleen mustalaisia kohti.

- "Oletteko te tulleet haudan takaa minua piinaamaan vai mistä on kysymys", sai Eerikki sanotuksi, äänessään lannistumatonta uhmaa.
- "Päinvastoin, me olemme tulleet antamaan sinulle mahdollisuuden. Mahdollisuuden aloittaa kaiken alusta kaikki anteeksi annettuna. Lahjoita omaisuutesi pois, anna minulle tuo kädessäsi oleva kallis ja hieno taskukello ja pyydä Jumalalta anteeksi kaikkia tekemiäsi syntejä, ja minä annan sinulle takaisin tämän vanhan taskukellosi ja lupaan etten ikinä häiritse sinua enää. Voit aikanaan kuolla vanhana miehenä luottavaisin mielin siitä ettei sinua viimeisellä tuomiolla rangaista."

Hetken Eerikki harkitsi tätä hänelle tehtyä ehdotusta, mutta hänen luontonsa nousi nopeasti. Hän ei ollut ikinä pyytänyt anteeksi keneltäkään, eikä aikoisi aloittaa nytkään. Omaisuutensa hän oli omin käsin kerännyt ja aloittanut pohjalta, kurjana kauppiaana eikä hän koskaan palaisi siihen elämään, muiden hännystelyyn ja pokkurointiin.
- "En koskaan, kadotkaa sinne mistä olette tulleetkin, senkin pirut!", hän huusi hampaitaan kiristäen ja kääntyi kannoillaan. Hän lähti hitaasti kävelemään poispäin mustalaisista kun hän yllättäen tunsi kämmenessään pienen piston. Katsoessaan tarkemmin hän huomasi, että hänen kantamansa ison taskukellon pohjaan oli avautunut pieni luukku ja siitä oli häntä käteen pistänyt pienen pieni neula. Hänen seuratessaan neula vetäytyi takaisin kellon sisuksiin ja sen kärki oli punertunut hänen verestään. Pistos kädessä alkoi polttaa kuin tuli ja polte levisi nopeasti hänen sitä kauhistellessa, kunnes nopeasti koko hänen kehonsa tuntui olevan kuin tulessa ja hän vääntelehti hirvittävissä tuskissa. Hän kaatui maahan ja viimeiseksi hän näki vanhan mustalaisakan poikineen seisomassa kujalla, kylmän syksyisen tuulen tuivertaessa heitä. Hänen silmänsä sammuivat, mutta hän eli vielä hetken ja kuuli korvansa vieressä maassa tasaisesti tikittävän suuren taskukellon nakutuksen.

Niin kuoli Nykyrin Eerikki ja vaikka hautajaiset olivat suuret ja komeat, ei muistopuheissa ollut rakkauden tai kaipauksen henkeä ja hänet unohdettiin nopeasti. Mutta ihmeellisen hieno taskukello on vielä tänäkin päivänä hänen sukulaistensa perintökalleus ja on näyttänyt aikaa edistämättä tai jätättämättä pettämättömästi hänen kuolemastaan aina näihin päiviin asti, tik tak, tik tak, tik tak.

Jorinaa

Tällä kertaa ei fiktiota vaan omituista jorinaa.

Ihminen elää laatikossa, jota hän kutsuu elämäkseen. Laatikon seinät, ne hän kasaa itse ympärilleen omien tekojensa, ajatustensa ja kokemuksiensa kudelmista. Muut ihmiset hänen ympärillään luovat osansa laatikosta, laajentaen tai supistaen sen tilaa laatunsa mukaan.

Aina kun hän törmää laatikkonsa reunaan hän kimmahtaa siitä takaisin, sille alueelle joka on hänelle tuttu ja turvallinen. Joskus kimmahdus on tuskallinen ja toisinaan vain kevyt hipaisu mutta aina kosketus estää ihmistä poistumasta laatikkonsa sisältä.

Paitsi joskus, aivan muutaman kerran elämässään, kun hän hän kokee jotain joka jättää häneen lähtemättömän jälkensä. Silloin, aivan pikkiriikkisen hetken ajan, laatikko hetkeksi katoaa. Mikään ei estä häntä liikkumasta sinne, minne hänen sydämensä ja mielensä halajaa mennä.

Vain hetken kuitenkin kestää tämä, sillä heti kohta jo alkavat laatikon reunat jälleen muodostua hänen ympärilleen ja eipä aikaakaan kun laatikko on jo jälleen kokonaan valmis.

Hän voi toivoa, että tämä uusi laatikko on suurempi kuin se jossa hän asusti aikaisemmin. Sillä mikäli on näin, on hän kasvanut suuremmaksi ihmiseksi.

Kovaa peliä Konginkankaalla

Tässä olisi tribuuttini a) huonoille toimintaelokuville ja b) niille lukemattomille kioskikirjallisuuden helmille joiden parissa olen tuhlannut nuoruuttani.

Isäukko oli aina sanonut että aamusauna oli parasta lääkettä krapulaan. Niinpä yritin sinäkin aamuna viritellä saunan kiukaan alle tulia tärisevin sormin, kiroten illallista ahnauttani. Viina totisesti oli viisasten juoma, eikä sitä silloin pitäisi tuoda lähellekään meikäläistä. Jaa niin, voisinhan minä esittäytyäkin, nimeni on Jere Kontio ja toimin tuohon aikaan lähinnä tuurijuoppona ja vanhan konginkankaalaisen sukurasitemökkimme ympäristön lasten ja eläimien pelottelijana. Nämä ovat muistelmiani kokemistani seikkailuista, lähinnä kai voi sanoa että ylipäätään siitä että olen selvinnyt hengissä niistä kaikista sattumuksista joihin yläkerran ukko on minut asettanut. No mutta, palatakseni takaisin tarinaani, siinä minä tuskailin ja ajattelin kylmää olutta kun Remu, uskollinen suomenpystykorvainen räkyttäjäni alkoi työstää perusjyskyttävää haukkua, joka saattoi merkitä vain kahta asiaa: Joko joku onneton lintupahanen oli eksynyt mökin tontille, tai sitten minulle oli tulossa vieraita.

Ihme ja kumma, kyse oli jälkimmäisestä ja pihaani kurvasi musta ja komea Mersu. Tummennettujen Mersun ikkunoiden takaa nousi pari jäykkäniskaista heppua halvoissa mutta tyköistuvissa puvuissa pihamaalleni. Kultaketjut ja Armani-puvut loistivat poissaolollaan ja myöskin Mersun jo pari vuotta vanhentunut vuosimalli sulki pois gangsterit joten jäljelle jäi vaan valtion pitkän ja kapean leivän nauttijat. SUPO:n agentit olivat näköjään ottaneet opikseen eivätkä enää edes yrittäneet sulautua valtaväestöön. Astuin reteästi pihamaalle ja lähestyin ajokkia Remun jo pyöriessä miesten jaloissa epäluuloisena. Autosta nousi vielä puhelinkoppimallisia miehiä hoikkarakenteisempi ja vanhempi tyyppi, ja kun hän kääntyi minuun päin, tunnistinkin hänet saman tien.
- "Jalmari perkele, mitä sinä täällä teet" minulta pääsi.
- "Jere terve" vastasi Jalmari kuivemmin, "Nyt on piru merrassa ja ajattelin ...."
- "Ajattelit että vanha koira voitaisiin valjastaa hihnaan ratkaisemaan valtiomme päivänpolttavia pulmia" veistelin väliin.
- "Jotakuinkin niin mutta kuuntele ennenkuin tuomitset Jeremias, kyse on Vladimirista"

Vladimirille riitti etunimi, sillä kaikki sisärenkaassa toimivat tyypit tiesivät heti kenestä oli kysymys. Vladimir Iljits Vasiljev oli aikanaan 80-luvulla ollut KGB:n kova mies, kylmän sodan lopulla hän oli junaillut asioita puoleen ja toiseen ja tiesi varmasti enemmän nykyisenkin Venäjän vanhoista asioista kuin Venäjällä kukaan konsanaan. Isot pojat suomessa olivat 90-luvun lopulla lavastaneet hänen kuolemansa vastapalkkioksi siitä että Vladimir oli auttanut heitä muutamassa hankalassa jutussa Venäjän kanssa. Vladimir eli nyt, jo yli kuusikymppisenä, hyvin ansaittuja eläkeagentin päiviään Hämeenlinnassa uudella nimellä, uudella naisystävällä ja uudella säännöllisellä valtiolta tulevalla pimeällä palkkioshekillä varustettuna.

- "Mitäs Vladimir, onko hän viimein kuollut vuosien saatossa saamiinsa säteilyannoksiin" utelin
- "Ei, mutta viime kuussa hän ilmoitti meille haluavansa keskustella jostain todella isosta jutusta" vastaili Jalmari tyynesti, "Me yritimme kysellä tarkemmin mutta hän halusi varmistaa ensin arvelujensa todenperäisyys. Hänen piti ottaa yhteyttä viikko sitten, mutta koska mitään ei tullut, lähetimme pojat tutkimaan hänen asuntoaan. Siellä ei ollut ketään ja kämpässä oli käynyt hurrikaani mallia tuntematon murtomies. Sen jälkeen pistimme naisystävän seurantaan, odotimme että voro ilmestyisi sinnekin mutta vedimme vesiperän. Ajattelin sitten että sinä tällaisena vanhan liiton toiminnan miehenä voisit ..."
- Ei helvetissä Jalmari, ne päivät ovat ohi minun osalta" töksäytin, "eikö se riitä että minulta meni vaimo ja mielenrauha siinä rytäkässä, pitääkö vielä päästä hengestäänkin, minä olen harjoitellut viime aikoina lähinnä kaljottelua ja täsmäsammumista. Ei minusta ole kenttähommiin ..."

Toisin kuin elokuvissa yleensä väitetään, raskaskaan tarkkuuskiväärin luoti ei lennätä uhriaan pitkälle. Tai ainakaan näin ei käy silloin jos luoti läpäisee kohteen siististi tullen toiselta puolelta pihalle. Se ettei Jalmari lentänyt näyttävästi ilmassa ei tosin häntä itseään juuri lohduttanut koska luoti oli läpäissyt miehen sydämen kohdalta. Tiedostin tämän vasta jälkikäteen, sillä torakanjalkani olivat ajatustani nopeammat ja heittivät minut Mersun taakse näkösuojaan. Yläasteen aikainen voimistelunopettajani olisi ollut moisesta loikasta ylpeä, mutta kiväärinluoti onkin hyvän suorituksen motivaattoreista parhaimpia. Jääkaappipakastinyhdistelmät jäätyivät paikalleen muutamaksi kohtalokkaaksi sekunniksi antaen kiväärimiehelle mahdollisuuden ottaa heidät pois pelistä.

Mersun takana minulle alkoi tulla hieman hiki. Tajusin kaverin suolanneen juuri kolme valtion poliisivoimien edustajaa viereeni ja vieläpä helposti. Kyseessä oli täysiverinen ammattilainen ottaen huomioon että Remukaan ei ollut varoittanut minua millään tavalla tästä liikkujasta. Lisäksi viime aikojen urheilusuoritukseni olivat koostuneet lähinnä saunaklapien pienimisestä ja kaljakorin kantamisesta, mikä ei valmista ihmistä aivan täydellisesti huippukoulutetun tarkka-ampujan kanssa kisailuun, etenkin kun itselläni ei ollut kättä pidempää lainkaan. Rupesin siinä pohtimaan mahdollisuuksia ja suuntia, minun etunani oli se että olin jo jokusen tovin aikaa mökillä viettänyt ja tunsin ympäristön kuin omat taskuni. Rakentelin mielessäni reittiä sen mukaan missä oletin ampujan sijaitsevan, minkä puolestaan oletin lyijyn tulosuunnan ja siellä olevien maastonmuotojen perusteella. Melko runsas määrä oletuksia, mutta muutakaan ei ollut tehtävissä.

Niinpä lähdin näkösuojastani kiiltelevän Mersun takaa mutkitellen ja suojaa hakien kohti ensimmäistä etappiani, joka oli vanha kuoppa. Kuoppaa oli käytetty kylmäsäilytykseen ennen sähköjä ja kaasujääkaappeja, tosi erämiesten aikaan kuten vaarilla oli ollut tapana sanoa. Kiinnostukseni kuoppaa kohtaan tässä tilanteessa johtui siitä että sen pyöreään sisäpintaan oli valettu betonia ja jatkettu sitä puolisen metriä maan pinnasta ylöspäinkin, jotteivat maan matoset tai muut jyrsijät ryömisi sinne ruokailemaan. Käytössä se ei enää ollut mutta betoni pysäytti mukavasti suurikaliiperisiakin luoteja, kuten pääsin toteamaan vihulaisen saadessa minut jyvälle juuri hypätessäni sen suojiin. Remu siinä tietysti hötäkässä oli hieman pihalla, mikään sotakoira kun ei ollut niin ei se oikein ymmärtänyt raukka parka mistä oli kyse ja liehakoi ympärilläni. Kuulanhan se sai nahkaansa ja jäi ulvaisten makaamaan viereeni kuopan taakse. Kiristin hampaitani, tähän asti välimme tuntemattoman herra ampujan kanssa olivat olleet puhtaan ammattimaiset (minun puoleltani ehkä jopa amatöörimäiset), mutta tästä eteenpäin hiihdeltäisiin henkilökohtaisuuksien latuja. Älä koskaan kajoa miehen naiseen, äläkä vahingoita hänen koiraansa. Tämä oli elämänohje jota pyrin noudattamaan mahdollisimman pitkälle.

Rokan Antero se oli jo aikanaan suomalaisessa klassikkokirjassa kehottanut ettei kannata nostella päätä samasta kohtaa mistä oli suojaan menty, vai olinkohan sotkenut sen tässä hötäkässä Talvisodan juttujen kanssa. Joka tapauksessa tässäkin tilanteessa noudatin neuvoa ja siirryin kiintopisteeseen numero kaksi, joka oli jyhkeä petäjä noin viidenkymmenen metrin päässä kuopalta. Sitä oli kenties salama koetellut vuosisatoja sitten, sillä se oli ruvennut pituuden sijaan kasvamaan paksuutta ja kolmekaan miestä ei yltänyt käsillään sen ympäri. Epätasaista maastoa sinne röhnytessäni aloin aistia vastapelurissani jonkinlaista epätoivoa, pirulainen käänsi jopa sarjatulelle ampuen lyhyitä vakavahenkisiä lyijylähetyksiä suuntaani. Onnekseni sanomat eivät saavuttaneet kohdettaan vaan iskivät kipinöitä kivistä ja tekivät reikiä paikallispuuston juuristoon. Petäjällä vedin taas henkeä raskaasti, suussa maistui veri ja adrenaliini pisti lihakset tärisemään. Muistui mieleen ne nuoruuden ajat kun isäukko yritti hetken minua kilpahiihtäjäksi patistaa. Se homma jäi sitten yleisiä kolttosia tehdessä ja rikoskirjallisuutta lukiessa.

Alaselkäkin juili muistuttaen toisista nuoruuden harrastuksista, kilpahiihdon sijaan nimittäin tuli murrosiän jälkeen ryhdyttyä voimailua harrastamaan, ja mikäpä siinä. Luojamme ukko Jumala oli nimittäin varmaan mietiskellyt vanhaa paskahuussia minua rakennellessaan, sellaista matalaa jossa piti kumarassa kulkea. Melkein olen yhtä leveä kuin pitkäkin jos pieni liioittelu sallitaan, ja joka kohdasta suunnilleen yhtä vankka. Näin ollen voimailu oli minulle paljon sopivampi urheilumuoto kuin kilpahiihto ja voitinkin paikallisia ja kansallisen tason kisoja lyhyen aktiiviurani aikana. Alaselän paha venähdys ja revennyt kiertäjäkalvosin pistivät sitten kuitenkin miettimään että ehkä kaksikymppisenä olisi kiva vielä kävellä paikasta toiseen pyörätuolilla ajelun sijaan. Vikahan ei ollut lajissa vaan miehessä, kuten myöhemmin kypsemmällä järjellä ajattelin, olisi pitänyt niitä kevyitä jaksoja pitää treenailussa välillä. Siitä siirryinkin sitten sujuvasti kamppailulajien puolelle, joiden parissa askartelinkin enemmän tai vähemmän koko armeija- ja poliisiaktiiviurani ajan.

Menneisyyden muistelot keskeytti houkutteleva ääni, maastoon rötkähtävän miesruhon tömähdys ja tahattomasti päässyt kirosanatulva. Ampuja oli ilmeisesti lähtenyt liikkeelle piilopaikastaan kun ei ollut saanut saatettua minua hengettömään tilaan, ja joku lähimetsän juurakko tai kivi oli tehnyt minulle palveluksen ja pistänyt hänet vaaka-asentoon. Jälkikäteen järkeilin että olisi ollut fiksu veto hyökätä silloin häntä kohti, hänen lähestymisensä muutoin olisi ollut kovin hankalaa. Nyt tämä sama päätös ei kuitenkaan perustunut järkeilyyn vaan sumeilevaan sattumaan ja kaiken laittamiseen yhden kortin varaan. Niinpä syöksyin kuin härkä piilostani kohti viidentoista metrin päässä maasta itseään keräilevää tumma-asusteista miestä joka irrotteli kivääriään jostain juurakon alta.

Ammattilaiset sanovat ettei kymmenen metrin päästä kohti lähtevää ihmistä ehdi enää osoittaa kunnolla aseella ja laukaista ja lähitaistelutilanteessa osumatarkkuus on muutenkin huonoimpien toimintaelokuvien luokkaa. Harmikseni myös lavean tien kulkijat ovat perillä tilastoasioista. Nähdessään lähestymiseni kaveri nimittäin jätti kiväärinsä niille sijoilleen ja veti kylmän viileästi reisitaskustaan esille ilkeännäköisen pitkän veitsen. Saatoin nopeasti käden liikkeestä havaita että kaveri ei pitänyt puukkoa käsissään ensimmäistä kertaa, ja katseesta puolestaan sen ettei hänen omatuntonsa soimaisi vaikka hän tekisi sillä minuun pari uutta reikää. Lähdin tilanteeseen Sun Tzun suuresti popularisoidullakin opilla "hyökkäys on paras puolustus". En siis jäänyt odottamaan vaan kävin päälle ja potkaisin etäältä etummaisen jalan mae-gerin, joka ensimmäisellä kotimaisella tarkoitti tässä tapauksessa tönäisevää suoraa potkua keskivartaloon. Kaveri oli tilanteen tasalla ja sipaisi puukollaan kohti lähestyvää jalkaani, mutta hänen harmikseen en ollut vaihtanut vanhoja metsurin saappaitani pois saunanlämmityspuuhia varten. Jos suoja pysäytti moottorisahan niin pysäytti se ammattimaisen veitsimiehenkin lähentelyt. Kohtuullisesti onnistunut potkuni lennätti hänet taaksepäin ja hän kaatui raskaasti selälleen risukkoon. Suureksi harmikseni huomasin ettei hänen otteensa kuitenkaan irronnut puukosta, takertui pirulainen siihen kuin hukkuva oljenkorteen.

Sain muutaman sekunnin hengähdysaikaa mutta käytin sen hätäiseen ympäristön tarkkailuun. Tasakamppailussa ilman asetta hänen puukkoaan vastaan todennäköisesti saisin hänen suunnittelemansa ylimääräiset tuuletusaukot ja etsin kuumeisesti jotain jolla voisin tasoittaa tilannetta. Kuin taivaan lahjana parin metrin päässä sivullani lojuikin katkennut oksa, puolen metrin pätkä kohtuullisen vankan näköistä, parin sormen paksuista mäntyä. Hyökkäsin saman tien sitä kohti ja hamusin sen kouraani, tuskin olivat kultakuumeenkaan aikaan vaskoolistaan hippuja löytäneet iskeneet niihin kiinni samalla innolla kuin minä tuohon karahkaan. Nyt tilanne olikin mielenkiintoisesti muuttunut, minun karahkani oli ulottuvaisempi mutta hänen teränsä toki tappavampi jos osuisi kohdalle.

Aloitimme kuolettavan hippaleikin metsän siimeksessä. Homma ei sujunut aivan kuten elokuvissa sillä metsän epätasainen maasto teki siitä hapuilevaa ja epätoivoista ja molemmat pyrkivät käyttämään kaikki mahdolliset likaiset temput kääntääkseen tilanteen edukseen. Sain pari viiltoa käsivarsiini, joiden tiesin olevan kipeitä muttei kuolettavia, adrenaliini piti minut sen verran kovilla kierroksilla etten varsinaisesti tuntenut kipua. Kylvimme molemmat hiessä ja hengitys oli raskasta, kuoleman välttäminen ja jakamisen yritys oli raskasta puuhaa. Viimein onneni kääntyi ja hän syöksähtävää viiltoa tehdessään horjahti hieman liiaksi eteenpäin. Väistin kaulaani kohti tulevan veitsen hiuksenhienosti oikealle samalla paukauttaen improvisoidulla nuijallani laajassa kaaressa yläoikealta. Oksani tavoitti hänen ohimonta ja lähetti hänet tokkuraisena pyörien sammalikkoon. Veitsi kirposi hänen kädestään ja karahti maassa olevaan kivenmurikkaan. Tiesin hänen pelinsä olevan tällä erää pelattu ja siirryin ripeästi häntä kohti, pitäen karahkaa koholla iskuvalmiina. Hänellä oli kuitenkin muuta mielessään, hän nimittäin käänsi vertanoruvat kasvonsa minua kohti ja tokaisi kuumeinen kiilto silmissään
- "Terveisiä Vladimirilta, herra Kontio"
Perään hän heitti vielä mielipuolisen, kireän naurun. Naurua enemmän minua kuitenkin hermostutti hänen kädessään oleva sirpalekäsikranaatti josta hän kylmän rauhallisesti kiskaisi sokan irti ja avasi kahvan, joka normaalisti avautuu kun kranaatti heitetään kädestä. Tässä hötäkässä en ehtinyt nähdä kranaatin mallia tai merkkiä, mikä luonnollisesti heikentää näiden muistelmien tarkkuutta ja tasoa. Toisaalta huomioon ottaen tilanteeni tämän ei pitäisi lukijaa suuresti ihmetyttää. Siinä ohikiitävän ajan aikana toimiessani aivoissani ehti käydä ajatus, että minulla olisi keskimäärin kolmesta neljään sekuntia aikaa räjähdykseen ja keskimäärin sirpalekranaatti vaikuttaisi ainakin 15 metrin säteellä ikävin seurauksin. Metsäolosuhteissa paikaltaan tehtävällä lähdöllä minulla ei ollut juuri mahdollisuuksia joten toivottavasti saisivat raavittua kehoni kohtuullisen yhtenäiseen läjään hautajaisia varten. Optimistinen puoli minusta taasen huomasi muutaman metrin päässä petäjän, sen samaisen joka oli henkiriepuani pitänyt ruhossani jo aikaisemmin kivääritulen aikana. Hyppäsin petäjän taakse kun paraskin mailajussi pesälle samalla kun takaa kuului korviahuumaava jysähdys.

Nousin viimein petäjän takaa kuin muinaisaikojen metsänpeikko. Nopea tarkistus kertoi että olin edelleen yhdessä paketissa ja hautajaiset voitaisiin tältä erää peruuttaa, tai ainakin siirtää tuonnemmaksi. Sen lisäksi että korvat olivat täysin lukossa oli yksi sirpale sipaissut toisen turvakenkäni pohjan halki, nirhaisten mennessään myös palan nahkaa mukanaan. Käsissä olevista veitsenviilloista tihkutteli tasaisesti verta ja päätä kivisti niin pirusti. Krapulapäivä pahemmasta päästä, mietiskelin kun nilkutin takaisin pihaan. Saunanpesä oli näköjään syttynyt, joten pääsisin vielä yrittämään isäukko-vainaani konstia krapulan parantamiseen .... ja sen jälkeen ehkä soittaisin SUPO:n päämajaan.

Luksuslaivalla osa 2

Tämä on jatkokertomuksen toinen osa, mikäli et ole lukenut ensimmäistä, se löytyy täältä.

Kesti vain hetken ja Malcolmin toimeton ruumis alkoi reagoida tuntemattoman signaalin puutteeseen. Kouristukset vavisuttivat hänen ruumistaan ja tempoivat häntä ympäriinsä painottomassa käytävässä Johnin ja Chun pidellessä häntä minkä pystyivät. Yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin, kouristukset loppuivat ja Robert Malcolm avasi hailakkaan väriset silmänsä. Hänen suustaan tulvi sekamelskainen kirouksien tulva ja hän pyrki pystyyn. Tajuamatta olevansa painottomassa tilassa hän pyöri ja heilui holtittomasti kunnes John ja Chu saivat hänet kammettua jonkinlaiseen hallintaan ja alkoivat puhua hänelle järkeä.
- Lakkaa rempomasta hyvä mies huusi John ähellyksen välissä.
- Päästäkää minut takaisin senkin koirat, miksi irrotitte minut olin juuri saavuttamassa Hyperionin Valaistuksen Temppelin 6:nnen tason ja olisin voinut kiertää astraaliprojektiona koko tunnettua Hyperionia ja jakaa viisauttani sen armoitetulle kansalle. Te kolmasti kirotut keinokuitukuninkaat, olkaatte häväistyt ikuisesti!
John vastasi kaunopuheiseen sadatteluun suoraviivaisemmin
- Turpa kiinni!

He selittivät Robertille tilanteen ja sen mitä tapahtuisi, mikäli hän ei auttaisi heitä. Tilanteen vakavuus oli oiva lääke virtuaalitodellisuusnarkkarin pään selvittämiseen ja kymmenen minuutin kuluttua hän mietti jo eri mahdollisuuksia.
- Tarvitsen laitteita hytistäni, toivottavasti tämä painovoimapelleily ei ole rikkonut niitä, mutisi Robert yrittäessään kömpelösti etsiytyä hyttiinsä.
He palasivat Robertin hyttiin etsimään hänen tarvitsemiaan laitteita. Laitteisto koostui hyvin pienistä elektronisista yksiköistä joissa ei näkynyt johtoja, ei valoja eikä toimintapainikkeita. Robert selitti niiden olevan virtuaalitodellisuusyksiköitä, jotka operoivat langattomasti ja joita ohjattiin suoraan aivoista tulevilla käskyillä. Virtansa ne saivat hyvin tehokkaista pienistä akuista ja ne latautuivat kun niitä liikuteltiin.
- Miksi tarvitset VR-laitteita, meidän uhkammehan on täysin todellinen, uteli John. Hän pelkäsi että narkkari ryhtyisi jälleen uneksimaan digitaaliuniaan.
- Tämän uusimman VR:n avulla pystyy nykyisin toimimaan lähes millaisen tietokoneohjelman kanssa tahansa, ikään kuin tuomaan kaikki ohjelmistot ja tekoälyt samalle pelikentälle. Tällöin niiden hallitseminen ja muokkaaminen on edes jossain määrin mahdollista, luennoi Robert. Hän liikkui kömpelösti ja kaikesta huomasi ettei hän ollut tottunut painottomuuteen.
- 20 kredittiä sen puolesta että oksentaa 5 minuutissa, kuiskasi Chu Johnille heidän katsoessaan Robertin etenemistä.
- Ei kiitos, näkeehän tuon että niin käy, vastasi John virnistäen kuivasti.

Miehet olivat oikeassa, saatuaan laitteet kasaan Robert alkoi selvästi voida pahoin ja lopulta he joutuivat vetämään häntä perässään kohti komentosiltaa. Miehet neuvoivat häntä etsimään edestäpäin kiintopisteen katseelleen ja hän yritti keskittyä pitämään vatsansa sisällön paikoillaan. Operaatiota helpotti se ettei hän ollut syönyt mitään aikoihin, vaan elänyt suurimmaksi osaksi suonensisäisellä ravintoliuoksella.

Viimein he pääsivät komentosillalle jossa perämies Darian antoi tilanneraportin kapteenilleen. Kävi ilmi että muutamat ihmiset olivat painottomuuden jälkeen hankkiutuneet komentosillalle vaatien saada tietoja tilanteesta, ja heidät oli pakko rauhoittaa ja viedä pois jottei kriisin ratkaiseminen vaarantuisi. Muutama lievä loukkaantuminen oli ilmoitettu aluksen lääkintähenkilöstölle painovoiman äkkinäisen katoamisen seurauksena. Lääkintähenkilökunta hoiti tehtävää parhaillaan. Igor oli samalla yrittänyt tutustua alusta ohjaavaan mekanismiin tarkemmin, mutta hänen utelunsa olivat aina pysähtyneet kuin seinään.

- Meidän täytynee tehdä yleisilmoitus aluksella, ennenkuin kaikki matkustajat tulevat paukuttamaan komentosillan ovia kysymyksineen, sen jälkeen tämän kriisin ratkaisemiselle voi heittää hyvästit, pähkäli John.
- Samalla voidaan pistää tämä herra Robert Malcolm töihin, tuumasi Igor joka tutkaili mielenkiinnolla vr-narkkarin mukana tuomia laitteita.
Robert selitti että hänen täytyisi käynnistää virtuaalitodellisuusohjelmistot, jotta hän voisi saada selvyyttä vieraasta ohjelmasta. Hän raportoisi miehistölle etenemisestään holonäytön kautta, sillä virtuaalijärjestelmän käynnistäminen ja sammuttaminen kesti useita minuutteja, ja näin säästettäisiin aikaa.

- Chu, puhu sinä jo alustavasti matkustajille mistä on kyse. Voit kertoa kaiken muun mutta älä vielä kerro että olemme törmäyskurssilla toiseen tähteen. Se vain lietsoisi turhaan paniikkia ja meillä on jo aivan riittävästi töitä, John ohjeisti.

Chu teki työtä käskettyä ja samalla Robertin pää ilmestyi pääholonäyttöön ja hän alkoi kertoilla saamiaan tietoja.
- Tämä on teille aivan liian rankkaa teknologiaa, ja nyt pidemmittä puheitta, komentosillalta sammuvat kaikki laitteet ja virta. Selitän hetken kuluttua miksi.
Samassa koko komentosilta muuttui kertaheitolla säkkipimeäksi kaikkien valojen ja päätteiden pimetessä yhtä aikaa. Komentosillalla syntyi pienimuotoinen paniikki kun päällystö törmäili kiroillen toisiinsa painottomuudessa joka muuttui yhtäkkisesti jälleen 1.4 kertaiseksi maan painovoimaksi aluksen moottorien käynnistyessä ja siirtyessä saman tien täydelle teholle. Igor onnistui viimein sekamelskassa löytämään komentosillan hätävalojen katkaisijan ja he pääsivät selvittämään sekamelskaa.
- Onko keneltäkään luita rikki, kysyi John miehistöltään. Yleisen ähinän ja sadattelun joukosta ei kuulunut ilmoituksia, joten kaikki olivat enemmän tai vähemmän kunnossa kolhuja ja mustelmia lukuunottamatta. Igor oli paukauttanut päänsä kunnolla päätepöydän kulmaan ja piteli komeasti turpoavaa silmäkulmaa sadatellessaan samalla komeasti venäjäksi. Darian ja Chu oikoivat univormujaan Danan jo kierrellessä ympäri komentosiltaa tutkien vahinkoja. Robertin tiedoton ruumis retkotti maassa pääholonäyttöalueen vieressä ja hänen virtuaalilaitteensa olivat levittyneet hänen ympärilleen. Muutamaan laitteeseen oli tullut halkeama mutta Robert ei herännyt digitaaliunestaan.

- Mahtavaa teknologiaa, kerta kaikkiaan, puhkesi Robert Malcolmin holopää puhumaan näytön keskeltä. Se kiukuttelee kun estin sitä näkemästä komentosillalle, ehdotan että köytätte ruumiini ja laitteeni kiinni jonnekin, se saattaa antaa meille erittäin kuoppaista kyytiä lähitulevaisuudessakin.

- Helvetti mies!, huudahti Igor pitäen silmäkulmaansa. Mitä oikein touhuat?
- Noh, kyseessä on kuten jo sanoin, hienoa teknologiaa, AI ja vielä hyvin kehittynyt sellainen. Se on radikalisoitu ja hallitsee aluksen ohjausjärjestelmää, moottoreita ja hälytysjärjestelmää. Sillä on myös pääsy kaikkiin aluksen sisäisiin tarkkailujärjestelmiin, vaikkakaan se ei voi muokata niitä. Näin ollen se kuitenkin tietää kaiken mitä tekin tiedätte, poislukien sen mitä nyt olen teille kertonut koskapa sammutin komentosillalta virrat. Se tajuaa minun olevan vastavoima ja pyrkii moottorien käyttöä vaihtelemalla estämään toimiani ja aiheuttamaan yleistä hämminkiä. Sen pyrkimyksiä ja tavoitetta voi vain kuvitella, mutta pyrin rakentamaan yhteisalueen virtuaalitodellisuuteen ja imemään sen mukaani sinne, jolloin voisin keskustella sen kanssa suoraan.
- Mitä tarkoittaa radikalisoitu AI, heitti Dana väliin.
- AI on aivan kuin kuka tahansa meistä, mutta ilman ruumista, ja merkittävästi paremmilla laskennallisilla kyvyillä varustettu. Radikalisoitu AI on kuin radikalisoitu ihminen, olen kuullut huhuja että niitä rakennetaan mutta tämä on ensimmäinen jonka olen oikeasti nähnyt. AI radikalisoidaan samalla tavalla kuin ihminen, annetaan sille rajallisesti ja värittynyttä tietoa jotta se voidaan manipuloida jonkin aatteen taakse. Tuotetaan sille kärsimystä ja kohdistetaan sen negatiiviset tunteet sen vihaamaan kohteeseen tai asiaan. Pöyristyttävää toimintaa kaiken kaikkiaan, mutta kiintoisaa, hyvin kiintoisaa.
- Etkö vain voi vetää siltä pirulaiselta töpseliä seinästä, huudahti Igor kärsimättömänä.
- En vastasi Robert kuivasti.
- Hyvä on, se ohjaa ohjausjärjestelmää, moottoreita ja hälytysjärjestelmää, mutta ei muita systeemejä. Pystymmekö jotenkin häiritsemään sen toimintaa, kysyi John miehistöltään.
- Jos ohjelmoidaan joku muu järjestelmä toimittamaan vaikka ohjausta ja yritetään ujuttaa sitä väliin, ehdotti Dana.
- Ei onnistu, tyrmäsi Malcolm, edes minä en tällä aikataululla pysty virittämään sellaista ohjelmaa joka menisi läpi tuon tarkkailuista, saatikka kukaan teistä.
- Syötetään sille väärää informaatiota, sanoi Igor. Mulkataan vaikka sensoridataa pikkuhiljaa niin että se joutuu kompensoimaan ja ohjaa meidät ohi tähdestä. Näin saadaan ainakin lisäaikaa siihen että Malcolm saa sen listittyä.
- Tuota voisi kokeilla mutta se huomaa mikäli yritämme peukaloida sensoriohjelmaa, Malcolm sanoi.
- Keksi sille jotain muuta tekemistä siksi aikaa, Igor tokaisi.
- Katsotaan mitä saan aikaan, Malcolm vastasi.

Komentosillalle laskeutui rauhaton hiljaisuus, kun kaikki yrittivät järjestää olonsa mahdollisimman mukavaksi korkeassa painovoimassa. Malcolmin ohjeen mukaan hänet kiinnitettiin lattiaan laitteidensa kanssa, tulevia painovoimanvaihteluita torjumaan. Igor kiersi häneen lujarakenteista pakkausteippiä naureskellen samalla Danan kanssa miten mukavaa hänen olisi repiä sitä irti nahastaan myöhemmin, jos sellainen aika nyt ylipäätään heille koittaisi.

Samassa Malcolmin pää ilmestyi jälleen holonäyttöön ja hän alkoi tekemään kuulutusta.
- Kuten hyvin tiedätte, aluksella on esiintynyt teknisiä ongelmia ja painovoiman äkillisiä vaihteluita. Nyt olemme saaneet selville että vihamielinen tekoäly on saanut aluksen moottorit ja ohjauksen hallintaan ja on paraikaa kiihdyttämässä tätä alusta kohti lähintä tähteä. Emme voi mitenkään estää tätä joten teillä on noin 60 tuntia aikaa tehdä rauha jumalienne kanssa ja valmistautua kuolemaan. Yrittäkää välttää paniikkia ja noudattakaa yleistä järjestystä, kiitos ja hyvästi!

Komentosillalle laskeutui vaivautunut hiljaisuus.
- Kuuluttiko se tuon keskusradioon, kysäisi Chu, ihmiset pistävät aluksen ylösalaisin.
- Näinpä varmaan, tuumasi Igor, hän ilmeisesti keksi keinon saada hämminkiä aikaan ..... totuus yleensä riittää siihen.

Jatkuu....

Luksuslaivalla, osa 1

John Arroway heräsi hätkähtäen levottoman unen sekaan tunkeutuvaan yleishälytysääneen. Hänen päässänsä jyskytti orastava krapula hänen noustessaan nopeasti ylös ja ottaessaan holoyhteyden komentosillalle. Musertava painovoima työnsi hänet takaisin vuoteelle ja hän joutui keräämään voimia noustakseen uudelleen.
- Kuuleeko komentosilta, mitä hittoa siellä oikein tapahtuu?
- Täällä komentosilta, kapteeni, olisi ehkä parasta että tulette heti paikalle.
Nuoren perämiehen kasvoilla oleva ilme sai Johnin karistamaan viimeiset unenrippeet silmänräpäyksessä.
- Sammuttakaa yleishälytys, ja miksi kiihdytämme yli yhden geen, herran tähden, miksi ette soittaneet minulle ennen kuin teitte sen. Meillä on kohta sata panikoivaa turistia riesanamme.
- Me emme tehneet sitä, ehkä sinun pitäisi tulla katsomaan tänne paikan päälle.
- Hyvä on, minä tulen.
John puki univormunsa vaivalloisesti ja työntyi ruokkoamattomana ulos hytistään yhteen alusta tasaisen välimatkan välein halkovista käytävistä. Tämä oli numero seitsemän, ja se kulki koko aluksen 50 metrin leveyden päästä päähän. 1,49 G:n kiihtyvyys teki hänen 80 kiloisesta kehostaan 119,2 kilon painoisen ja hänen nivelensä valittivat joka askeleella.

Luksusristeilijä Maiden ei nukkunut koskaan, kuten sanottiin. Ja niinpä poikkikäytävä seitsemälläkin oli väkeä. John kulki hyvin pukeutuneen hajanaisen väkijoukon ohi laahustavin askelin kohti komentosiltaa. Ihmiset istuivat tai makasivat typertyneinä yhtäkkisestä painovoimasta. Heikkovatsaisimmat olivat tyhjentäneet viimeisen ateriansa käytävälle ja siivousrobotit hoitivat jo uutterasti tehtäviään. Muutamat ihmiset yrittivät pysäyttää Johnin ja kysyä mitä oli tapahtunut. John kuitenkin kuittasi ne nopeasti ja käski kaikkien mennä hytteihin ja vuoteisiin odottamaan lisäohjeita. Kuten aina tällaisella hetkellä, suurin osa ihmisistä oli pelokkaita, osa oli uteliaita, ja muutama vain odotti tilaisuutta käyttää hämminkiä hyväkseen tavalla tai toisella. John mietti että entisaikojen merikapteeneihin verrattuna hänellä oli yksi eroavaisuus, äärimmäisessäkään hädässä ihmiset eivät yrittäisi jättää laivaa, avaruudessa ei kukaan kuule huutoasi, kuten sanottiin. John karkotti pirut mielensä seiniltä ja laahusti päättäväisesti eteenpäin kunnes saapui komentosillalle.

- Mitä tarkoitatte ettette soittaneet hälytystä, kysyi John kiukkuisesti. Vatsaa käänsi ja elimistö puski adrenaliinia verenkiertoon. Kävely oli laittanut hänet hikoilemaan näkyvästi..
- Tarkoitan mitä sanoin, vastasi nuori laihanpuoleinen perämies. Hänen oljenvärinen tukkansa, nuori ikänsä ja varovainen käytöksensä antoivat hiirulaismaisen vaikutelman. John uskoi että perämies Darianiin voisi kyllä pahan paikan tullen luottaa, mutta kapteeniksi tullakseen hän tarvitsisi vielä paljon enemmän kokemusta.
- Joku käynnisti hälytysjärjestelmässä yleishälytyksen ja sain sen pois vain kytkemällä koko hälytysjärjestelmän pois päältä. Nyt emme saa komentosillalle hälytyksiä mistään aluksen järjestelmistä. En pystynyt kontrolloimaan järjestelmää lainkaan, Amir Darian kertoi hiljaa.
- Entäs nämä halvatun g-voimat, minne olemme menossa, kysyi John, paikkaindikaattorien mukaan me emme ole lainkaan kurssissa?
- Se on toinen, ja pahempi asia. Joku tai jokin ohjaa alusta kohti L 726-8 B:tä, ja moottorit on kytketty 100% työntövoimalle jatkuvalla syötöllä. Tätä vauhtia päädymme tähden tuliseen pätsiin noin 69 tunnin sisällä, tosin kuten tiedät L 726-8 B on voimakas soihtutähti, joten se voi käristää meidät jo jonkin verran aiemminkin.
Perämiehen äänestä ei varovaisuudesta huolimatta kuultanut paniikki ja John oli tyytyväinen arvioituaan perämiestä oikein. Tiedon levitessä komentosillalle laskeutui vaivautunut pelkoa tihkuva hiljaisuus.
- Tietokone, L 726-8 :n tähtijärjestelmä holonäyttöön, komensi John ja tietokone teki työtä käskettyä. Komentosillan keskellä oleva alue täyttyi kolmiulotteisesta pienoismallikuvasta jossa näkyivät L 726-8 :n kaksoistähtijärjestelmän merkittävimmät kohteet ja aluksen tämänhetkinen sijainti.

Tähtijärjestelmä koostui kahdesta toisiaan hyvin pitkulaisilla radoilla kiertävästä punaisesta kääpiötähdestä sekä niiden muutamista planeetoista. Maiden oli tullut ulos surffista (kuten yli valon nopeutta aluksia kuljettavaa avaruusreittiä arkikielessä kutsuttiin) suhteellisen lähellä A-tähteä mutta oli kiihdyttämässä moottorien täydellä teholla kohti vielä pienempää punaista B-tähteä joka holonäytön kuvassakin välillä kirkastui ja himmeni epätasaiseen tahtiin.

- Mikä tämä ohjaava voima voisi olla, antakaa minulle vaihtoehtoja, kysyi John miehistöltään.
Perämiehen lisäksi komentosillalla olivat navigaattori Dana Smith, päämekaanikko Igor Novikov ja turvallisuuspäällikkö Chu Man. Igor oli kumartunut päätteen ääreen ja tutki erilaisien mittarien ja anturien syötteitä keskittyneenä. Hän oli venäläisen miehen perikuva: mustapartainen, nauravainen, ikuinen pessimisti joka osasi ilmastointiteipillä ja parilla mutterilla korjata koneen kuin koneen (ja muisti usein myös kertoa sen). Hän ei myöskään pessimismistään huolimatta luovuttanut tiukankaan paikan tullen vaan pessimismi ilmeni enemmänkin mustana huumorina.
- Alusta ohjaa joku vieras ohjelmisto, aluksemme keskustietokone ei saa siihen kommunikaatioyhteyttä mutta se on tavalla tai toisella ottanut hälytysjärjestelmämme, ohjausjärjestelmämme ja ajomoottorit hallintaansa. Johonkin sillä on kiire, oma rakkineemme kertoo että vieras on ollut piiloutuneena aktivoitumiseensa asti josta on nyt tarkalleen 7 minuuttia 13 sekuntia. Sehän voi olla vaikka AI, eihän se ole jäänyt kiinni missään rutiinitarkastuksissakaan, herra kapteeni.

Igor käytti sotilaspuolella tuttua puhuttelutapaa. Sekä hän että John olivat aikaisemmin palvelleet Maailmanhallituksen asevoimissa.
AI:llä Igor tarkoitti tekoälyä, itsestään tietoista ohjelmaa joka pystyi tekemään luovaa päättelyä ja toimimaan sen mukaan. AI:t, kuten ihmisetkin, omasivat persoonallisuuksia ja kokemukset muovasivat niitä jatkuvasti. AI:den rakentaminen oli sallittua vain Maailmanhallituksen erikoisluvalla.
- Eikä meistä kukaan ole erikoistunut vahingollisien ohjelmien tai AI:iden käsittelyyn, Chu, ota esiin matkustajaluettelo. Onko meidän hienohelmoista kenelläkään alan tuntemusta, sanoi John, aloittaen jo armeija-ajalta tutun rutiininomaisen ongelmanratkaisun.
Chu oli neljissäkymmenissä oleva kiinalaismies joka pukeutui aina viimeisen päälle ja piti aurinkolaseja puhtaasti tyylin vuoksi. Hän oli tehokas ja viileä, eikä kukaan juurikaan tuntenut häntä.
- Lähetin jo yhteisviestin kaikille matkustajille että kaikkien tulee siirtyä vuoteisiinsa ja odottaa siellä lisäohjeita. Kohta pitänee lähettää muutama mies kiertämään ja katsomaan että kaikki ovat totelleet määräystä. Ilmoitan jos tästä matkustajaluettelosta löytyy jotain kiintoisaa.

- Mitä tiedämme tästä järjestelmästä, pystymmekö lähettämään hätävistiä, kysyi John päällystöltään.
- Tämä systeemi on kaikkien päivänvaloa kestämättömien hankkeiden ja niiden ajajien paratiisi, puuttui navigaattori Dana Smith ensimmäistä kertaa puheeseen. Hän oli atleettinen ja lyhyeksi leikattu paksu musta tukka vain korosti poikatyttömäistä vaikutelmaa. Hän tiesi paljon aurinkokunnista kuljettuaan nuoruudessaan liftaamalla ympäri tunnettua avaruutta rikkaiden ja välinpitämättömien vanhempiensa kiusaksi.
- B-tähden soihtumaisuus aiheuttaa sen että radiolla viestiminen sen läheisyydessä ei toimi ja sensoreilla havainnoiminen on vaikeaa. Täydellinen ominaisuus niille jotka eivät halua tulla nähdyksi tai kuulluksi. Hätäsanoman lähettäminen tuottanee yhtä suurella todennäköisyydellä apujoukkoja tai ongelmia, jatkoi Dana omaan verkkaiseen tyyliinsä.

- Nyt tärppäsi, tietokone, näytä Robert Malcolmin tiedot pääholonäytössä, huudahti Chu.
Tietokone näytti kuvan nuoresta hontelosta miehenalusta jonka hieman vetiset harmaat silmät katsoivat hieman surumielisesti kaukaisuuteen. Holonäytön tekstiosa paljasti, että Robert oli Cyrodyne Systemsin pääosakkeenomistajan Jason Malcolmin poika, lapsinero joka jo hyvin nuorena voitti useita kilpailuja matematiikasta ja tieteellisestä hahmotuskyvystä. Myöhemmin hän oli kuitenkin osallisena useaan skandaaliin jotka koskivat keinotodellisuuteen liittyviä väärinkäytöksiä.
- Parempaa ei voisi toivoa, hulttio virtuaalitodellisuusnarkkari, lohkaisi Igor.
- Hän on paras valttikorttimme, tuumaili John, Chu, lähdetäänpä hakemaan hänet katsomaan, Darian hoitele sinä hommia täällä. Yritä saada lisäselvyyttä asioihin jos vaan mahdollista.

Chu ja John lähtivät verkkaisesti ovesta käytävään. He olivat lähtiessään kysyneet tietokoneelta herra Malcolmin hyttinumeron, ja saaneet vastaukseksi 53, poikkikäytävän 5 kolmas hytti. He suunnistivat hyttiä kohti nyt jo ihmisistä tyhjentyneiden käytävien halki kun yhtäkkiä ilman varoitusta heidän jalkansa nousivat ilmaan ja he leijuivat painottomana käytävässä.
- Mitä hittoa Chu huudahti
Yhtäkkinen painottomuus pisti pään ja mahan sekaisin, silmissä sumeni ja sydän hakkasi. Ihmiskehoa ei ole sopeutunut äkkiä vaihtuvaan painovoimaan ja vaikka sotilaskoulutus oli totuttanut molemmat miehet erilaisiin painovoimakenttiin, vaati muutoksesta toipuminen minuutteja.
- Aluksen päämoottori on sammutettu ja keinopainovoimaa ei ole kytketty, siksi olemme painottomia.
Maidenilla oli pyörimällä luotu painovoima silloin kun moottorit eivät tuottaneet painovoimaa jatkuvan kiihdytyksen kautta. Pyöriminen oli toteutettu aluksen nokasta lähtevään supervahvaan nanokuituvaijeriin kiinnitetyn suuren vastapainon avulla. Vastapaino ja alus ajettiin moottorien avulla pyörimään toistensa ympäri luoden painovoiman alukselle. Nyt näin ei kuitenkaan ollut vaan alus sinkoutui moottorien aiemmin antaman työntövoiman turvin avaruudessa suoraan.

Miehet kiskoivat itseään eteenpäin painottomassa käytävässä kohti Robert Malcolmin hyttiä. Heidän saamansa koulutuksen mukaan äkillinen painottomuus ei ollut leikin asia. Aluksella joka ei ollut valmistautunut painottomuuteen alkoivat kaikki esineet leijua päämäärättömästi ja etenkin suuret nestemäärät tai rytäkässä särkyvät lasiesineet saattoivat aiheuttaa paljon ongelmia. Käytävät olivat kuitenkin pääosin tyhjiä ja he pääsivät etenemään Malcolmin hytille ilman suurempia ongelmia.

Malcolmin hytin ovi avautui sihahtaen ja paljasti sekamelskaisen kaaoksen erilaisia laitteita, ruuantähteitä ja roskaa. Mies oli ilmeisesti tavalla tai toisella estänyt siivousrobottien vierailut hytissään ja se näkyi. Kaiken tämän leijuvan sekamelskan keskeltä löytyi Malcolm itse, riutuneena ja täysin muissa maailmoissa. Hänen silmänsä olivat kiinni eikä hän reagoinut millään tavalla miesten herättely-yrityksiin, mutta hän hengitti ja hänen pulssinsa oli normaali.
- Paras ottaa yhteys Igoriin, hänellä voisi olla paras käsitys tästä, tuumaili John
- Igor! Oletko seurannut edistymistämme? Mitä mieltä olet, mitenhän herra virtuaalitodellisuuden voisi saada siirrettyä tämän todellisuuden puolelle? kyseli John.
He olivat ottaneet mukaansa univormuun kiinnitettävät napit jotka tarjosivat täydellisen video- ja radioyhteyden. Nappien välinen kommunikaatio hoitui puhtaasti nappien itsensä ylläpitämällä langattomalla viestinnällä joka oli irrallinen aluksen muusta toiminnasta. Napit oli tarkoitettu käyttöön kriisitilanteessa, jolloin aluksen järjestelmät eivät välttämättä toimineet oikein ja itsenäinen toiminta oli näin välttämätöntä.
- Tutkailin etenemistänne ja katselin myös nappienne syötteen muita aallonpituuksia, tuumasi Igor hetken kuluttua. Jotain signaalia siellä miehen aivoihin siirtyy mutta piruko tuosta ottaa selvän. Sen verran tiedän että signaalit ovat lyhytkantoisia, muuten ne näkyisivät aluksen sisäisien osien seurannassa ja olisivat aiheuttaneet hälytyksen. Jos rahtaatte hänet ulos hytistään, on hyvinkin suuri todennäköisyys että hän palaa tolkkuihinsa .... ellei kuole tai muutu kokonaan vihannekseksi, Igor lisäsi tuttuun tyyliinsä.
John mietti asiaa hetkisen:
- Ei tässä liene juuri muita mahdollisuuksia, etenkin kun nämä laitteet ovat takuulla laittomia ja kyseessä on koko aluksen kohtalo. Liu-utellaan hänet ulos Chu ja katsotaan mitä tapahtuu.

Miehet kävivät työhön. Malcolmin huoneen siivottomuus jatkui myös hänen henkilöönsä tavalla joka kävi miehille hyvin selväksi. Pistävä virtsan ja pesemättömän kehon haju iski vastaan heidän lähestyessään häntä ja lähempi tutkimus paljasti että hän sai ravintoliuosta suoraan suoneensa nurkassa olevasta sairaalakoneesta. Letku oli irronnut hänen kädestään tehden verestä ja ravintoliuoksesta taiteilijoita inspiroivan mosaiikin ilmaan Malcolmin ympärille. Yhtään taiteilijaa ei tosin ollut paikalla seuraamassa, ja John ja Chu hajottivat taideteoksen vetäessään Malcolmin jaloista kohti hytin ovea. Miehet liu'uttivat painotonta Malcolmia ilman halki läpi rojujen ulos ovesta ja vetivät hytin oven hänen perästään kiinni.

Jatkuu ....

Museo

Tulkaa kaikki ihmettelemään, alkoi räikeä mainosteksti 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun holomuseon kyljessä. Nykyisen mallin mukaan teksti pongahtaa kirkkaana ja värillisenä kohti kaikkia ohikulkijoita houkutellen heitä sisään tutustumaan lähemmin. Kaikki sen aikaisen ihmiskulttuurin erikoisuudet ja omituisuudet ovat näytillä alkaen houkuttelevimmista ja räikeimmistä asioista aina pienempiin ja erikoisempiin yksityiskohtiin asti.

Ensimmäisenä museokävijän eteen avautuu ajoneuvokeskus, osasto joka esittelee ajalle tyypillisiä yksityishenkilön kulkuneuvoja. Tuona villinä ja vaarallisena aikana oli ihmisen sallittua omistaa kulkuneuvo jolla hän aivan omaa harkintaansa käyttäen pystyi ajamaan teillä muiden kanssa vaarantaen itsensä ja kanssaihmistensä terveyden. Tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä kuoli vuosittain liikenteen uhrina ja moninkertainen määrä vammautui, alkeellisen lääketieteellisen hoidon takia usein pysyvästi. Nykyaikaisessa holoviihteessä tästä aikakaudesta kertovat teokset romantisoivat usein tätä piirrettä ja kuvattuna ovat vauhdikkaat ja vaaralliset takaa-ajot ja itsenäiset teiden ritarit. Jännittävyydestään huolimatta osastolta poistuvat lienevät kuitenkin tyytyväisiä siihen, että maailma on kehittynyt eikä kenenkään tarvitse laittaa henkeään alttiiksi tai liikkua fyysisesti siirtyessään paikasta toiseen.

Seuraavana päästäänkin sitten tiedettä ja teknologiaa käsitteleville osastoille jotka alkavat näyttävästi lääketieteen saavutusten esittelyllä. Amputaatiot, kemoterapiat, kraniotomiat ja verensiirrot seuraavat toisiaan sellaisessa kavalkadissa että se vääntäisi varmasti aikalaisenkin vatsaa. Fyysisiä sairauksia seuraa psyykkisien sairauksien ja niiden hoidon osasto. Tuohon maailmanaikaan oli kehityksen kärjessä olevissa länsimaissa paljon yhteiskunnan jatkuvasta muutoksesta johtuvia mielenterveysongelmia eikä varsinkaan pahimpiin ollut hoitomuotoja jotka olisivat taanneet 100% parantumistuloksen. Nykyajan yhteiskunnan täysin normalisoitu rytmi ja etenkin psyyketasapainon ylläpitävät lääkkeet ovat hävittäneet tällaiset vaivat lähes kokonaan.

Lääketieteestä siirrytään vauhdikkaasti tähtitieteeseen jossa esitellään käsityksiä maailmankaikkeuden rakenteesta ja verrataan sitä nykyisin tiedettyihin asioihin. Ihmetyksen kohteena ovat niin pimeä aine ja energia, kuin universumin rakenne, planeetansyntyteoriat, elämän löytäminen maailmankaikkeudesta ja muut aikalaisia askarruttaneet ongelmat. Tästä osastosta voidaankin vain sanoa että se on malliesimerkki siitä millaisia päätelmiä puutteelliset tiedot ja riittämättömät havaintovälineet voivat aiheuttaa, sinänsä täysin oikeaoppisen tieteellisen prosessinkin tuloksena.

Tähtitieteestä päästään sotakentille, joita tuohon maailmanaikaan oli useita. Valtiolliset rajat olivat tuolloin vielä olemassa ja usein ne, ja muut kahnaukset aiheuttivat varsinkin kehitysmaissa erilaisien kansanryhmittymien välille sotia. Sen aikainen mahtivaltio, Amerikan Yhdysvallat oli kuuluisa valtavasta rahallisesta satsauksestaan sotateollisuuteen, jota he myös kärkkäästi esittelivät toiminnassa ympäri maailman. Sodat aiheuttivatkin loputtomasti kärsimystä, vihaa ja katkeruutta. Myöhempinä aikoina valtioiden purkaminen merkityksettöminä ja kehitysmaiden sosiaaliolojen normalisointiohjelma auttoivat vähentämään maailman sotilaallisuutta merkittävästi. Näin saatiin valtavat määrät rahaa suunnattua parempiin ja ihmiskuntaa tuottavampiin kohteisiin, kuten vaikkapa virtuaalitodellisuuden kehittymiseen mitä ilman tätä museotakin varten olisi pitänyt raahata paljon oikeita vanhoja esineitä ja asioita näytille. On niin paljon halvempaa ja kätevämpää vain rakentaa täydelliset kolmiulotteiset virtuaalimallit tarkasteltavista asioista.

Sekalainen tiede- ja teknologiaosaston ylijäämäosasto sisältää kaikenlaista nippelitietoa matkapuhelinten (alkukantainen 1900-luvun loppupuolella kehitetty viestintälaite) säteilyn aiheuttamista pitkäaikaisvaikutuksista 9.11.2001 tapahtuneisiin terroristi-iskuihin, sekä muihin aikalaisten tekemiin töppäilyihin. Harva kävijä kuitenkaan jaksaa tulla näin kauas virtuaalimuseon syövereihin, sillä näillä osastoilla käynnin aikana on holovastaanotin jo laukonut kävijälle niin paljon mielenkiintoisempia, houkuttelevampia ja etenkin viihdyttävämpiä kohteita että hän lähes pakostakin on jo siirtynyt muualle.

Sen tähden viimeisellä osastolla esitelläänkin tavallisten ihmisten elämää moninaisin tavoin. Toisin kuin nykyään, tuolloin eri puolilla maailmaa ihmisten arkielämä poikkesi hyvin paljon toisistaan. Sosiaaliolojen normalisointiohjelman ja virtuaalitodellisuuden kehityksen myötä kuitenkin jo muutamassa sukupolvessa tapahtui merkittäviä muutoksia. Merkittävimpinä näistä voidaan pitää uskonnollisten yhteisöjen toimintavaltuuksien poistaminen niistä historian saatossa aiheutuneiden lieveilmiöiden vuoksi, sekä yksityisyyden käsitteen vaiheittainen katoaminen. Näin ollen rikollisuus ja yleinen turvattomuus on kadonnut ja siihen voidaan palata vain viihdyttävissä holo-ohjelmissa.

Koko museon virtuaalihenkilökunnan puolesta voin siis toivottaa teidät tervetulleeksi milloin tahansa uudelleen 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun museoon. Nähkäämme ja oppikaamme esi-isiemme toimista! Näin kuului jäähyväistiedote, jonka museon jättävä kävijä näki holopäätteellään ennen hänen sukeltamistaan takaisin vapaaseen virtuaalitodellisuuteen.