Hei lukijat!
"Romaanin"tekopuuhat ovat vieneet kaiken kirjoittamisajan, eikä siitä oikein blogiin riitä tarinaa. Niinpä tämä onkin jäänyt kovin vähälle huomiolle viime aikoina. Tässäpä kuitenkin pari linkkiä teksteihini, joita on julkaistu verkkolehdissä viime aikoina.
Usva-verkkolehden numero 4/2010 sisältää novellini Isoäiti, joka menestyi lehden järjestämässä lyhytnovellikilpailussa.
Novellini vanhus on julkaistu Kalaksikukko -nimisessä verkkolehdessä.
Loihu lokki lentämähän
Meren seitsemän selältä
Tule Termes iskemähän
Tulisesta taivahasta
Lonka liekin helskyttele
Kipinäinen kuikuttele
Menon maallisen hyväksi
Iskijän iloksi aivan
tiistai 8. maaliskuuta 2011
torstai 6. toukokuuta 2010
Blogi 1v, lyhyitä tarinoita
Syntymäpäivän kunniaksi tähän hieman lyhyitä tarinoita. Tarkoituksena on ollut kirjoittaa noin 100 sanan mittaisia juttuja joissa olisi kerrottuna jokin tarina. Osa noista tosin jää pelkiksi tuokiokuviksi. Tahtoisin myös kiittää kaikkia lukijoita ja minulle kommentteja antaneita ja toivon, että voitte tarjota niitä minulle tulevaisuudessakin.
--
Mies katsoi sumentuvin silmin ikkunalaudalla istuvaa kissaansa. Syksyinen sade ropisi kuuluvasti ulkona peltiseen ikkunalautaan. Syksy oli hyvä aika kuolla, mennä levolle yhdessä luonnon kanssa. Johan hän oli täällä kitunut aikansa, talvisodan käynyt mies. Hän sulki silmänsä ja kuunteli muistoistaan nousevaa, kaukaista tykkitulen kumua. Mies ihmetteli miten hyvin sen saattoi muistaa. Niin paljon paremmin kuin mitään muuta. Kuten kaikki muutkin sodanaikaiset asiat. Kissa kehräsi, hyppäsi syliin. Sen lämpö levisi miehen kangistuvaan kehoon. No ehkä sittenkin vielä keittäisin yhdet kahvit ennen kuolemista, mies tuumi. Hän nosti kissan luisevilta jaloiltaan ja lähti keittiöön etsimään kahvipannua ja kohentamaan hellaan tulta. Hän ei suodatinkahveista perustanut. Mokomia nykyajan kotkotuksia.
--
Tyttö juoksi. Hänen alabasterinvärinen ihonsa kuulsi kirkkaassa kuunvalossa sydämen lyödessä hurjasti askelten tahtiin. Yöllisen sademetsän huumaavat äänet jäivät taakse hänen saapuessaan kuutamossa kylpevälle hiekkarannalle. Sadan metrin päässä rannalle vedettynä odotti hänen pieni veneensä. Sitä kohti hän nyt juoksi, ja epätoivo toi askeleisiin raivokasta pontta. Hänen takanaan metsä oksensi hietikolle kolme miestä. Nähdessään tytön miehet ponnahtivat juoksuun poikki hietikon, ja alkoivat kuroa etäisyyttä umpeen saalistavien leijonien nopeudella. Tyttö pääsi veneelle, ja työnsi sen veteen niin nopeasti kuin pystyi. Hän kompuroi tuhdolle ja ryhtyi kiskomaan venettä nopein, paniikinomaisin vedoin. Soutu eteni tuskastuttavan hitaasti, ja miesten saavuttaessa rannan toinen heistä sinkosi keihäänsä kohti venettä. Se iskeytyi puisen veneen pohjaan tytön jalan viereen, jääden täräjämään siihen kuin vinoon pystytetty masto. Tyttö hätkähti rajusti, mutta jatkoi sitten soutamista pitkin vedoin. Tytön takana, kuunvalon hopeoimalla lahdella keinahteli suuri purjelaiva, pelastuksen satama.
--
Hangen pinta kiilsi kevätauringossa sietämättömän kirkkaana. Poika suojasi silmiään katsoessaan yli lumitasangon, ja mietti samalla missähän Helena mahtoi kupata. Heidän piti tavata täällä, niinkuin joka sunnuntai olivat koko talven tehneet. Poika raaputteli lunta suksiensa pohjasta. Ei olisi pitänyt laittaa liisteriä, poika tuumi. Räystäät tiputtivat vettä solkenaan ja aurinko helotti sulattaen hankea melkein silmissä. Aikansa poika odotteli paikallaan, vaihdellen painoaan jalalta toiselle kasvavan huolestumisen kanssa. Helena oli rikkaan talon tyttö eikä hänen kaltaisellaan rengin pojalla ollut asiaa semmoisen kanssa riiuulle, paitsi ilman lupaa. Viimein lähti poika hiihtelemään kohti helenan kotia, josko se sieltä kuitenkin löytyisi. Kauas ei poika ehtinyt hiihtää, kun Helena viimein hiihti vastaan, kultaiset hiukset punaisen pipon alta auringonvalossa leiskuen. Poika huokaisi helpotuksesta.
--
Kapteeni John Arrowbuck sipaisi rasvaista lettiään pois silmiltä ohjatessaan punaisen aluksensa suoraan Jupiterin kaasukehään. Hänen siipimiehensä seurasivat tiukasti hänen tuntumassaan, vaikka temppu oli kuolemaa halveksuva. Yrittäkööt tulla perässä, mietti kapteeni katsoessaan kuinka hänen sensorinsa hiljalleen pimenivät ja kapitalistisen konfederaation aluksien kaiut hävisivät näytöltä. Yläkaasukehässä lentäminen oli kuoppaista kyytiä, ja silloin tällöin aluksen tietokone varoitteli häntä milloin minkäkin pikkuosan vaurioitumisesta. Kapteeni ei siitä välittänyt, vaan jatkoi siipimiehineen matkaansa. He kiersivät planeetan kääntöpuolelle ja sinkosivat aluksensa matkaan kohti salaista kapinallisten tukikohtaa. Yksi aluksista oli kuitenkin kadonnut matkalle. Kaikki olivat vaitonaisia, niin moni heistä oli jo kuollut taistelussa kapitalistisikoja vastaan. Mikään ei kuitenkaan ollut liian suuri uhraus, ja he jatkaisivat taistelua varmasti viimeiseen toveriin saakka.
--
Jaakko istui laiturin nokassa kuten niin monena aamuna aikaisemminkin. Vesi tuntui viileältä varpaissa ja hän nuuski järven tuoksua. Vain täällä hän pystyi hetkeksi unohtamaan kaiken. Senkin, miten äiti ja isä olivat taas aloittaneet aamun pullosta. Oli taas se aika kuusta kun tilillä oli hetken aikaa rahaa. Loppukuusta ostettaisiin sitten makkaraa kupongeilla. Tai se kuinka "kaverit" koulussa kiusasivat. Haukkuivat alkkikseksi tai nörtiksi. Tiinakin, joka oli toisinaan niin mukava, intaantui muiden joukossa eilen ilkeäksi. Jaakko ravisti murheet jalkoihin ja huljutteli ne sieltä viileään järveen. Kuikkapari lensi järvellä. Niillä piti kiirettä näin alkukesästä. Jaakko huokasi, tämä oli hänen paikkansa, eikä sitä kukaan veisi häneltä pois.
--
Näin kyläläisten metsästyspartion soihdut jo kaukaa. Heillä oli mukanaan koiria, ja syvällä sisimmässäni tiesin, ettei hän pystyisi eksyttämään niitä tällä kertaa. Olimme yrittäneet tavata salaa, mutta hän oli peto, eikä peto pääse luonnostaan järkeilemällä. Kyläläiset olivat menettäneet liian monta lammasta ja vuohta, he vaativat verta. Yritin hoputtaa häntä pakenemaan, mutta hän vain syleili minua. Tunsin hänen tuoksunsa, se oli täynnä raakaa elinvoimaa. Se oli luotaantyöntävän voimakas, ja vain rakkauteni tähden saatoin sitä sietää. Hän odotti luonani pitkään, liian pitkään. Vasta kun koirien ja vihaisten miesten haju jo tuntui ympärillämme hän irrottautui minusta ja syöksyi metsään. Liian myöhään hän sen teki ja silloin näin hänet viimeisen kerran.
--
Mies katsoi sumentuvin silmin ikkunalaudalla istuvaa kissaansa. Syksyinen sade ropisi kuuluvasti ulkona peltiseen ikkunalautaan. Syksy oli hyvä aika kuolla, mennä levolle yhdessä luonnon kanssa. Johan hän oli täällä kitunut aikansa, talvisodan käynyt mies. Hän sulki silmänsä ja kuunteli muistoistaan nousevaa, kaukaista tykkitulen kumua. Mies ihmetteli miten hyvin sen saattoi muistaa. Niin paljon paremmin kuin mitään muuta. Kuten kaikki muutkin sodanaikaiset asiat. Kissa kehräsi, hyppäsi syliin. Sen lämpö levisi miehen kangistuvaan kehoon. No ehkä sittenkin vielä keittäisin yhdet kahvit ennen kuolemista, mies tuumi. Hän nosti kissan luisevilta jaloiltaan ja lähti keittiöön etsimään kahvipannua ja kohentamaan hellaan tulta. Hän ei suodatinkahveista perustanut. Mokomia nykyajan kotkotuksia.
--
Tyttö juoksi. Hänen alabasterinvärinen ihonsa kuulsi kirkkaassa kuunvalossa sydämen lyödessä hurjasti askelten tahtiin. Yöllisen sademetsän huumaavat äänet jäivät taakse hänen saapuessaan kuutamossa kylpevälle hiekkarannalle. Sadan metrin päässä rannalle vedettynä odotti hänen pieni veneensä. Sitä kohti hän nyt juoksi, ja epätoivo toi askeleisiin raivokasta pontta. Hänen takanaan metsä oksensi hietikolle kolme miestä. Nähdessään tytön miehet ponnahtivat juoksuun poikki hietikon, ja alkoivat kuroa etäisyyttä umpeen saalistavien leijonien nopeudella. Tyttö pääsi veneelle, ja työnsi sen veteen niin nopeasti kuin pystyi. Hän kompuroi tuhdolle ja ryhtyi kiskomaan venettä nopein, paniikinomaisin vedoin. Soutu eteni tuskastuttavan hitaasti, ja miesten saavuttaessa rannan toinen heistä sinkosi keihäänsä kohti venettä. Se iskeytyi puisen veneen pohjaan tytön jalan viereen, jääden täräjämään siihen kuin vinoon pystytetty masto. Tyttö hätkähti rajusti, mutta jatkoi sitten soutamista pitkin vedoin. Tytön takana, kuunvalon hopeoimalla lahdella keinahteli suuri purjelaiva, pelastuksen satama.
--
Hangen pinta kiilsi kevätauringossa sietämättömän kirkkaana. Poika suojasi silmiään katsoessaan yli lumitasangon, ja mietti samalla missähän Helena mahtoi kupata. Heidän piti tavata täällä, niinkuin joka sunnuntai olivat koko talven tehneet. Poika raaputteli lunta suksiensa pohjasta. Ei olisi pitänyt laittaa liisteriä, poika tuumi. Räystäät tiputtivat vettä solkenaan ja aurinko helotti sulattaen hankea melkein silmissä. Aikansa poika odotteli paikallaan, vaihdellen painoaan jalalta toiselle kasvavan huolestumisen kanssa. Helena oli rikkaan talon tyttö eikä hänen kaltaisellaan rengin pojalla ollut asiaa semmoisen kanssa riiuulle, paitsi ilman lupaa. Viimein lähti poika hiihtelemään kohti helenan kotia, josko se sieltä kuitenkin löytyisi. Kauas ei poika ehtinyt hiihtää, kun Helena viimein hiihti vastaan, kultaiset hiukset punaisen pipon alta auringonvalossa leiskuen. Poika huokaisi helpotuksesta.
--
Kapteeni John Arrowbuck sipaisi rasvaista lettiään pois silmiltä ohjatessaan punaisen aluksensa suoraan Jupiterin kaasukehään. Hänen siipimiehensä seurasivat tiukasti hänen tuntumassaan, vaikka temppu oli kuolemaa halveksuva. Yrittäkööt tulla perässä, mietti kapteeni katsoessaan kuinka hänen sensorinsa hiljalleen pimenivät ja kapitalistisen konfederaation aluksien kaiut hävisivät näytöltä. Yläkaasukehässä lentäminen oli kuoppaista kyytiä, ja silloin tällöin aluksen tietokone varoitteli häntä milloin minkäkin pikkuosan vaurioitumisesta. Kapteeni ei siitä välittänyt, vaan jatkoi siipimiehineen matkaansa. He kiersivät planeetan kääntöpuolelle ja sinkosivat aluksensa matkaan kohti salaista kapinallisten tukikohtaa. Yksi aluksista oli kuitenkin kadonnut matkalle. Kaikki olivat vaitonaisia, niin moni heistä oli jo kuollut taistelussa kapitalistisikoja vastaan. Mikään ei kuitenkaan ollut liian suuri uhraus, ja he jatkaisivat taistelua varmasti viimeiseen toveriin saakka.
--
Jaakko istui laiturin nokassa kuten niin monena aamuna aikaisemminkin. Vesi tuntui viileältä varpaissa ja hän nuuski järven tuoksua. Vain täällä hän pystyi hetkeksi unohtamaan kaiken. Senkin, miten äiti ja isä olivat taas aloittaneet aamun pullosta. Oli taas se aika kuusta kun tilillä oli hetken aikaa rahaa. Loppukuusta ostettaisiin sitten makkaraa kupongeilla. Tai se kuinka "kaverit" koulussa kiusasivat. Haukkuivat alkkikseksi tai nörtiksi. Tiinakin, joka oli toisinaan niin mukava, intaantui muiden joukossa eilen ilkeäksi. Jaakko ravisti murheet jalkoihin ja huljutteli ne sieltä viileään järveen. Kuikkapari lensi järvellä. Niillä piti kiirettä näin alkukesästä. Jaakko huokasi, tämä oli hänen paikkansa, eikä sitä kukaan veisi häneltä pois.
--
Näin kyläläisten metsästyspartion soihdut jo kaukaa. Heillä oli mukanaan koiria, ja syvällä sisimmässäni tiesin, ettei hän pystyisi eksyttämään niitä tällä kertaa. Olimme yrittäneet tavata salaa, mutta hän oli peto, eikä peto pääse luonnostaan järkeilemällä. Kyläläiset olivat menettäneet liian monta lammasta ja vuohta, he vaativat verta. Yritin hoputtaa häntä pakenemaan, mutta hän vain syleili minua. Tunsin hänen tuoksunsa, se oli täynnä raakaa elinvoimaa. Se oli luotaantyöntävän voimakas, ja vain rakkauteni tähden saatoin sitä sietää. Hän odotti luonani pitkään, liian pitkään. Vasta kun koirien ja vihaisten miesten haju jo tuntui ympärillämme hän irrottautui minusta ja syöksyi metsään. Liian myöhään hän sen teki ja silloin näin hänet viimeisen kerran.
lauantai 13. maaliskuuta 2010
Voima ja suunta, osa 1
Dreijani pyörii vinhasti. Ympäri ja taas ympäri se pyörii, huutaen ympyräliikkeen muotoista harmoniaansa ympärilleen koko olemuksensa voimalla. Liikkeen keskustassa, myrskyn silmässä, käteni muovaavat savea. Saven muoto muuttuu matalasta korkeaksi ja taas matalaksi, aaltoillen kuin elävä olento käteni ohjauksen alla. Se löytää viimein muotonsa ja reunat kaartuvat ylös kauniisti, muodostaen täydellisen saviastian aihion. Käsken dreijan pysähtyä, ja se tottelee, vapauttaen itsensä hidastumaan. Hitaasti liike hiljenee ja viimein äänettä pysähtyy. Dreija on mestarini tekemä, eikä siinä ole katkaisinta käynnistämistä tai sammuttamista varten. Me, jotka olemme ympyrävoiman salaisuuksiin vihkiytyneitä, emme sellaisia tarvitse.
Työni keskeytyy ulkoa kuuluviin ääniin ja astun ovesta auringonpaisteeseen nähdäkseni mistä on kysymys. Viisi sotilasta astelee pientä, hyvin hoidetun puutarhamme reunustamaa pihatietä minua kohti. Aurinko paistaa kirkkaasti, ja sen valo välkehtii sotilaiden varustuksen ja aseiden metalliosista ja värikkäistä vaatteista heidän lähestyessään. Näen että he ovat kovin nuoria ja heidän olemuksessaan vuorottelevat innokkuus ja epävarmuus kietoutuneina toisiinsa. Astun ulos matalasta talostamme, ja pihapolun pyöreät kivet rasahtavat pehmeän kenkäni alla. Siinä missä sotilaat ovat hoikkia ja luisevia, suorastaan nälkiintyneitä, ovat minun piirteeni pyöreät ja vartaloni kaari muodostaa sopusointuisen ja tasaisen pinnan. Minun päälläni on yksinkertainen, ruskea ja kulunut vaateparsi, joten eroan eteeni kävelevistä sotilaista kuin tiikeri kurkiparvesta.
Sotilaiden johtaja tivaa minulta kovaan ääneen, hyvin epäkohteliaasti:
"Oletko sinä Qin Yiang, mestari Kang Lingin oppipoika?"
"Olen minä. Ketähän minulla on kunnia puhutella", vastaan rauhallisesti. Nuoren sotilaan ulospäin suuntautuva energia lämmittää kasvojani, mutta se on kuitenkin heikko, kuin kevyt tuulenvire. Seison paikallani rauhallisena, odottaen vastausta. Sotilasjohtaja epäröi hetken, mutta tiuskaisee viimein.
"Komentaja Chin on nimeni, ja tässä on sinua koskeva virallinen pidätysmääräys. Meidän tehtävänämme on viedä sinut Kenraali Xingin luo, hänen vaatimuksestaan." Nuori mies vilkuttelee kädessään paperia jossa on kenraalin virallinen sinetti.
"Lähden kyllä mukaanne, mutta joudutte odottamaan. En voi jättää taloa vartioimatta ennenkuin mestarini palaa.
"Ei meillä ole aikaa odotella koko päivää, joko lähdet vapaaehtoisesti tai me viemme sinut väkisin". Chin on kuin riikinkukko yrittäessään tehdä itsestään mahdollisimman tärkeän ja vaarallisen näköisen. Minä tukeudun maahan ja mietin mitä tehdä. En halua joutua kahakkaan sotilaiden kanssa, mutta minun on pidettävä lupaukseni mestarille. Yritän vielä sovitella.
"En voi loukata mestarille antamaani lupausta, mutta voin antaa toisen lupauksen teille. Heti kun mestarini saapuu, tulen itse varuskuntaan ja antaudun kenraalillenne."
Chin epäröi. Tunnen hänen epävarmuutensa ja toivon, että hän hyväksyisi tarjoukseni. Hän on kuitenkin hyvin nuori, ja kovin arka kasvojensa menettämisestä.
"Lähdet nyt joko hyvällä tai pahalla!"
Chin tarttuu käteeni aikeenaan kuljettaa minut pois. En halua pahentaa tilannetta vastustamalla, mutta en voi luopua periaatteestani. Tukeudun maahan ja siirrän hänen vetävän voimansa osaksi sisäistä liikettäni. Chin ei saa minua hievahtamaankaan paikaltani. Hän hermostuu ja käskee kaksi sotilasta avukseen ja he zlkzvat retuuttaa minua, saadakseen minut liikkeelle. Pudotan painopisteeni alas ja pidän paikkani. Yksi sotilaista turhautuu ja vetää miekkansa, eikä kohtaamista voi enää välttää.
Sotilaat hyökyvät päälleni kuin kesäinen, kevyt maininki. Liikun heidän muodostamansa kehän ulkopuolella, niin etteivät he pääse minuun käsiksi yhtä aikaa, vaan kompuroivat ja törmäilevät toisiinsa. Sotilaiden hyökkäykset ovat ohuita ja suoria, ja sivuutan ne helposti. Heittelen heitä kuin räsynukkeja ympäriinsä, heidän liikkeessään ei ole keskusta, ja niinpä he joutuvat helposti epätasapainoon. En halua kuitenkaan vahingoittaa, se vaan pahentaisi asemaani. Yksi sotilaista kaivaa vyöltään jotain ja kuulen kovan, paukahtavan äänen. Suora ja ohut, mutta äärimmäisen vahva voima osuu samalla olkapäähäni ja menetän tasapainon. Tajuntani hämärtyy iskusta, ja pudistelen päätäni huumaantuneena. Sotilaat saartavat minut ja yksi sivaltaa kepillä kohti ohimoani. Vatsani pohjassa liikahtaa jotain kylmää ja vierasta. Imen voimaa maasta ja isken kaarevaa linjaa tulevan kepin ohi suoraan sotilaan keskustaan. Hän lentää taaksepäin monta metriä ja jää liikkumattomana maahan. Tajuntani räjähtää. Se alkaa niskasta kuin keltainen tuli ja leviää tähtitaivaaksi silmieni eteen. Vain hetken se säkenöi ja sitten tajuntani sammuu, enkä tunne kun tiedoton kehoni osuu maahan.
Kun tietoisuuteni liekki jälleen syttyy, on ympärilläni täysi hiljaisuus ja täysi pimeys. Päässäni jyskyttää ja olkapääni, se johon outo voima iskeytyi, on täysin tunnoton. Nousen ylös läpitunkemattomassa pimeydessä ja keskityn kehoni ja mielentilani parantamiseen. Mielessäni seison kultaista valoa valuvan vesiputouksen alla. Kultavalo läpäisee minut ja hengitän sen syvälle jokaiseen sopukkaani. Vain pääni ja vahingoittunut olkapääni, sekä vatsanpohja jäävät harmaiksi jään saarekkeiksi keltaisen valon keskelle. Alan mielessäni pommittaa näitä valolla, ja tunnen kuinka elinvoima ja hengitys ajavat tunnottomuuden ja kivun pois. Mutta vaikka kuinka yritän, en saa alavatsassani olevaa tuntemattomuutta poistumaan.
Ympyrävoiman ja suoran voiman lait ovat olleet kansani tietoisuutta jo ammoisista ajoista lähtien. Taolaiset alkemistit, etsiessään Yinin ja Yangin tasapainoa ja kuolemattomuutta löysivät elämän perusvoimat ja oppivat niitä hyödyntämään. Yksikään ei kuitenkaan saavuttanut kuolemattomuutta, eikä oppinut hallitsemaan sekä suoraa voimaa, että ympyrävoimaa. Jotkut oppineet uskoivat, että se joka saavuttaisi molemmat, löytäisi Taon ja kuolemattomuuden. Minä olen aina pitänyt semmoista satuiluna. Kuitenkin, minua häiritsee viimeinen muistikuvani tappelusta. Iskin sotilasta suoraan enkä kiertoliikettä käyttäen. Sellaisen voiman saavuttaminen olisi pitänyt olla minulle mahdotonta.
Mietintäni keskeytyy kivilattiaan kopisevien ja seinistä kaikuvien askelten ääneen. Ääni tulee lähemmäs, ja sysipimeään maailmaani tulee hitunen lepattavaa valoa. Se paljastaa olinpaikakseni pienen, kaltereilla rajatun, kiviseinäisen ja -lattiaisen huoneen. Kaksi sotilasta tulee kalterien takana avautuvaan käytävään. Toinen kantaa kädessään lepattavaa ja savuttavaa lyhtyä. Toisella puolestaan on kourassa omituisen näköinen, musta laite. Siinä on putki joka törröttää eteenpäin sotilaan kädestä ja jonkinlainen kädensija. Lyhdyn valossa se välähtelee metallinhohtoisena. Sotilaat pysähtyvät kalterieni taakse, ja lyhtymies avaa vankilani oven suurella, ruosteisella avaimella.
"Qin Yiang, olet äskettäin tehnyt tuttavuutta tällaisen laitteen kanssa", sotilas taputtaa vapaalla kädellä toisessa pitämäänsä laitetta, "joten ei sitten mitään temppuja. Kenraali Xing odottaa".
Lähden sanaakaan sanomatta sotilaiden saattamana ulos vankilastani. Oion hieman vielä oikeaa olkapäätäni, pudistaen pois viimeiset negatiivisen energian jäänteet. Lyhyiden käytävien kautta käveltyämme astumme isompaan huoneeseen, jonne ilta-aurinko tuo tummia, kellanruskeita sävyjä. Suuren, jykevärakenteisen pöydän takana istuu pöydälle oikeutta tekevä, pitkä ja vankka mies. Hänen kehonsa kielii suuresta voimasta ja tummat, tuuheiden ja mustien kulmakarvojen takaa katsovat silmät viekkaasta ja vallantahtoisesta mielestä. Sotilaat tekevät kunniaa ja taluttavat minut pöydän eteen, jääden seisomaan viereeni yksi kummallakin puolella.
"Tapaus Qin Yiang, ympyrävoiman mestarin Kang Lingin edistynyt oppilas. Ammatti, savenvalaja. Sinua syytetään sotilaideni antaman käskyn väkivaltaisesta vastustamisesta. Yksi sotilaistani on tiedottomana, eikä tiedetä selviääkö hän hengissä. Se on valtion virkamiehen murhayritys, ja rangaistus siitä on kuolemantuomio. Onko sinulla mitään sanottavaa puolustukseksesi?" Mies luettelee syytökset tasaisella, värittömällä äänellä. Mietin, että sotilaan kohtalo ei taida häntä juuri surettaa.
"Herra kenraali, puolustin itseäni sotilaidenne hyökkäystä vastaan, ja mitä käskyynne tulee, en voinut noudattaa sitä. Se oli ristiriidassa mestarilleni antaman lupauksen kanssa. Henkilökohtainen kunniani vaati minua noudattamaan sitä. Jos saan kysyä, miksi olette ylipäätään antaneet minusta pidätysmääräyksen?"
"Valtion kunnia menee yksilön kunnian edelle, valituksiasi ja kyselyitäsi ei oteta huomioon, ja tuomio pannaan täytäntöön aamunkoitteessa, asia on loppuun käsitelty. Viekää hänet pois!" Yhtä nopeasti kun käsittely alkoi, se myös loppuu, enkä tyrmistykseltäni tajua edes sanoa mitään enempää.
Jo tutuksi käyvä käytävä ottaa minut ja kaksi saattajaani vastaan, eikä aikaakaan, kun olen taas yksin pilkkopimeässä sellissäni miettimässä, miten elämäni on minua heitellyt. Kymmenen vuotta sitten olin vain pelkkä nimi ja tyhjä taulu. Mestarini oli löytänyt minut harhailemasta markkinapaikalta sekavana. Ensimmäinen muistikuvani on, kun mestarini tivaa minulta, nimeäni ja vaivani luonnetta. Nimeni muistin, mutta muuta en. Mestari otti minut suojelukseensa, ei vähiten siksi että hänen poikansa oli kuollut tautiin vuotta aiemmin. Koska hänellä ei ollut muita sukulaisia, otti hän minut oppipojakseen, siirtääkseen tietonsa ja taitonsa jälkipolville. Niinpä viimeisen kymmenen vuoden ajan olen opiskellut ympyrävoiman tietä ja savenvalantaa.
En aloittanut opiskelua nuorena ja mestari oli aluksi sitä mieltä, etten koskaan voisi oppia niitä salaisuuksia, joita hänellä oli opetettavanaan. Minä olin kuitenkin sitkeä ja omaksuin taitoja hyvin. Niinpä mestari on viime vuosina alkanut jo puhua lähtemisestä. Hänen oma opettajansa, ja opettajansa opettajat hamaan menneisyyteen saakka olivat eläneet viimeiset elinvuotensa erakkoina, erillään maailman menosta ja ihmisistä. Olin aina sanonut hänelle, etten ollut vielä valmis, ja niin matka oli aina siirtynyt tuonnemmaksi. Hymyillen muistelin kuinka mestarini yritti aina syöttää minulle enemmän ruokaa. Hänen mielestään olen liian laiha tullakseni koskaan ympyrävoiman mestariksi. Ja oikeassa hän olikin, näyttäisi siltä että elämäni päättyisi teloituskomppanian edessä, kun aurinko seuraavan kerran nousee.
Jatkuu...
Työni keskeytyy ulkoa kuuluviin ääniin ja astun ovesta auringonpaisteeseen nähdäkseni mistä on kysymys. Viisi sotilasta astelee pientä, hyvin hoidetun puutarhamme reunustamaa pihatietä minua kohti. Aurinko paistaa kirkkaasti, ja sen valo välkehtii sotilaiden varustuksen ja aseiden metalliosista ja värikkäistä vaatteista heidän lähestyessään. Näen että he ovat kovin nuoria ja heidän olemuksessaan vuorottelevat innokkuus ja epävarmuus kietoutuneina toisiinsa. Astun ulos matalasta talostamme, ja pihapolun pyöreät kivet rasahtavat pehmeän kenkäni alla. Siinä missä sotilaat ovat hoikkia ja luisevia, suorastaan nälkiintyneitä, ovat minun piirteeni pyöreät ja vartaloni kaari muodostaa sopusointuisen ja tasaisen pinnan. Minun päälläni on yksinkertainen, ruskea ja kulunut vaateparsi, joten eroan eteeni kävelevistä sotilaista kuin tiikeri kurkiparvesta.
Sotilaiden johtaja tivaa minulta kovaan ääneen, hyvin epäkohteliaasti:
"Oletko sinä Qin Yiang, mestari Kang Lingin oppipoika?"
"Olen minä. Ketähän minulla on kunnia puhutella", vastaan rauhallisesti. Nuoren sotilaan ulospäin suuntautuva energia lämmittää kasvojani, mutta se on kuitenkin heikko, kuin kevyt tuulenvire. Seison paikallani rauhallisena, odottaen vastausta. Sotilasjohtaja epäröi hetken, mutta tiuskaisee viimein.
"Komentaja Chin on nimeni, ja tässä on sinua koskeva virallinen pidätysmääräys. Meidän tehtävänämme on viedä sinut Kenraali Xingin luo, hänen vaatimuksestaan." Nuori mies vilkuttelee kädessään paperia jossa on kenraalin virallinen sinetti.
"Lähden kyllä mukaanne, mutta joudutte odottamaan. En voi jättää taloa vartioimatta ennenkuin mestarini palaa.
"Ei meillä ole aikaa odotella koko päivää, joko lähdet vapaaehtoisesti tai me viemme sinut väkisin". Chin on kuin riikinkukko yrittäessään tehdä itsestään mahdollisimman tärkeän ja vaarallisen näköisen. Minä tukeudun maahan ja mietin mitä tehdä. En halua joutua kahakkaan sotilaiden kanssa, mutta minun on pidettävä lupaukseni mestarille. Yritän vielä sovitella.
"En voi loukata mestarille antamaani lupausta, mutta voin antaa toisen lupauksen teille. Heti kun mestarini saapuu, tulen itse varuskuntaan ja antaudun kenraalillenne."
Chin epäröi. Tunnen hänen epävarmuutensa ja toivon, että hän hyväksyisi tarjoukseni. Hän on kuitenkin hyvin nuori, ja kovin arka kasvojensa menettämisestä.
"Lähdet nyt joko hyvällä tai pahalla!"
Chin tarttuu käteeni aikeenaan kuljettaa minut pois. En halua pahentaa tilannetta vastustamalla, mutta en voi luopua periaatteestani. Tukeudun maahan ja siirrän hänen vetävän voimansa osaksi sisäistä liikettäni. Chin ei saa minua hievahtamaankaan paikaltani. Hän hermostuu ja käskee kaksi sotilasta avukseen ja he zlkzvat retuuttaa minua, saadakseen minut liikkeelle. Pudotan painopisteeni alas ja pidän paikkani. Yksi sotilaista turhautuu ja vetää miekkansa, eikä kohtaamista voi enää välttää.
Sotilaat hyökyvät päälleni kuin kesäinen, kevyt maininki. Liikun heidän muodostamansa kehän ulkopuolella, niin etteivät he pääse minuun käsiksi yhtä aikaa, vaan kompuroivat ja törmäilevät toisiinsa. Sotilaiden hyökkäykset ovat ohuita ja suoria, ja sivuutan ne helposti. Heittelen heitä kuin räsynukkeja ympäriinsä, heidän liikkeessään ei ole keskusta, ja niinpä he joutuvat helposti epätasapainoon. En halua kuitenkaan vahingoittaa, se vaan pahentaisi asemaani. Yksi sotilaista kaivaa vyöltään jotain ja kuulen kovan, paukahtavan äänen. Suora ja ohut, mutta äärimmäisen vahva voima osuu samalla olkapäähäni ja menetän tasapainon. Tajuntani hämärtyy iskusta, ja pudistelen päätäni huumaantuneena. Sotilaat saartavat minut ja yksi sivaltaa kepillä kohti ohimoani. Vatsani pohjassa liikahtaa jotain kylmää ja vierasta. Imen voimaa maasta ja isken kaarevaa linjaa tulevan kepin ohi suoraan sotilaan keskustaan. Hän lentää taaksepäin monta metriä ja jää liikkumattomana maahan. Tajuntani räjähtää. Se alkaa niskasta kuin keltainen tuli ja leviää tähtitaivaaksi silmieni eteen. Vain hetken se säkenöi ja sitten tajuntani sammuu, enkä tunne kun tiedoton kehoni osuu maahan.
Kun tietoisuuteni liekki jälleen syttyy, on ympärilläni täysi hiljaisuus ja täysi pimeys. Päässäni jyskyttää ja olkapääni, se johon outo voima iskeytyi, on täysin tunnoton. Nousen ylös läpitunkemattomassa pimeydessä ja keskityn kehoni ja mielentilani parantamiseen. Mielessäni seison kultaista valoa valuvan vesiputouksen alla. Kultavalo läpäisee minut ja hengitän sen syvälle jokaiseen sopukkaani. Vain pääni ja vahingoittunut olkapääni, sekä vatsanpohja jäävät harmaiksi jään saarekkeiksi keltaisen valon keskelle. Alan mielessäni pommittaa näitä valolla, ja tunnen kuinka elinvoima ja hengitys ajavat tunnottomuuden ja kivun pois. Mutta vaikka kuinka yritän, en saa alavatsassani olevaa tuntemattomuutta poistumaan.
Ympyrävoiman ja suoran voiman lait ovat olleet kansani tietoisuutta jo ammoisista ajoista lähtien. Taolaiset alkemistit, etsiessään Yinin ja Yangin tasapainoa ja kuolemattomuutta löysivät elämän perusvoimat ja oppivat niitä hyödyntämään. Yksikään ei kuitenkaan saavuttanut kuolemattomuutta, eikä oppinut hallitsemaan sekä suoraa voimaa, että ympyrävoimaa. Jotkut oppineet uskoivat, että se joka saavuttaisi molemmat, löytäisi Taon ja kuolemattomuuden. Minä olen aina pitänyt semmoista satuiluna. Kuitenkin, minua häiritsee viimeinen muistikuvani tappelusta. Iskin sotilasta suoraan enkä kiertoliikettä käyttäen. Sellaisen voiman saavuttaminen olisi pitänyt olla minulle mahdotonta.
Mietintäni keskeytyy kivilattiaan kopisevien ja seinistä kaikuvien askelten ääneen. Ääni tulee lähemmäs, ja sysipimeään maailmaani tulee hitunen lepattavaa valoa. Se paljastaa olinpaikakseni pienen, kaltereilla rajatun, kiviseinäisen ja -lattiaisen huoneen. Kaksi sotilasta tulee kalterien takana avautuvaan käytävään. Toinen kantaa kädessään lepattavaa ja savuttavaa lyhtyä. Toisella puolestaan on kourassa omituisen näköinen, musta laite. Siinä on putki joka törröttää eteenpäin sotilaan kädestä ja jonkinlainen kädensija. Lyhdyn valossa se välähtelee metallinhohtoisena. Sotilaat pysähtyvät kalterieni taakse, ja lyhtymies avaa vankilani oven suurella, ruosteisella avaimella.
"Qin Yiang, olet äskettäin tehnyt tuttavuutta tällaisen laitteen kanssa", sotilas taputtaa vapaalla kädellä toisessa pitämäänsä laitetta, "joten ei sitten mitään temppuja. Kenraali Xing odottaa".
Lähden sanaakaan sanomatta sotilaiden saattamana ulos vankilastani. Oion hieman vielä oikeaa olkapäätäni, pudistaen pois viimeiset negatiivisen energian jäänteet. Lyhyiden käytävien kautta käveltyämme astumme isompaan huoneeseen, jonne ilta-aurinko tuo tummia, kellanruskeita sävyjä. Suuren, jykevärakenteisen pöydän takana istuu pöydälle oikeutta tekevä, pitkä ja vankka mies. Hänen kehonsa kielii suuresta voimasta ja tummat, tuuheiden ja mustien kulmakarvojen takaa katsovat silmät viekkaasta ja vallantahtoisesta mielestä. Sotilaat tekevät kunniaa ja taluttavat minut pöydän eteen, jääden seisomaan viereeni yksi kummallakin puolella.
"Tapaus Qin Yiang, ympyrävoiman mestarin Kang Lingin edistynyt oppilas. Ammatti, savenvalaja. Sinua syytetään sotilaideni antaman käskyn väkivaltaisesta vastustamisesta. Yksi sotilaistani on tiedottomana, eikä tiedetä selviääkö hän hengissä. Se on valtion virkamiehen murhayritys, ja rangaistus siitä on kuolemantuomio. Onko sinulla mitään sanottavaa puolustukseksesi?" Mies luettelee syytökset tasaisella, värittömällä äänellä. Mietin, että sotilaan kohtalo ei taida häntä juuri surettaa.
"Herra kenraali, puolustin itseäni sotilaidenne hyökkäystä vastaan, ja mitä käskyynne tulee, en voinut noudattaa sitä. Se oli ristiriidassa mestarilleni antaman lupauksen kanssa. Henkilökohtainen kunniani vaati minua noudattamaan sitä. Jos saan kysyä, miksi olette ylipäätään antaneet minusta pidätysmääräyksen?"
"Valtion kunnia menee yksilön kunnian edelle, valituksiasi ja kyselyitäsi ei oteta huomioon, ja tuomio pannaan täytäntöön aamunkoitteessa, asia on loppuun käsitelty. Viekää hänet pois!" Yhtä nopeasti kun käsittely alkoi, se myös loppuu, enkä tyrmistykseltäni tajua edes sanoa mitään enempää.
Jo tutuksi käyvä käytävä ottaa minut ja kaksi saattajaani vastaan, eikä aikaakaan, kun olen taas yksin pilkkopimeässä sellissäni miettimässä, miten elämäni on minua heitellyt. Kymmenen vuotta sitten olin vain pelkkä nimi ja tyhjä taulu. Mestarini oli löytänyt minut harhailemasta markkinapaikalta sekavana. Ensimmäinen muistikuvani on, kun mestarini tivaa minulta, nimeäni ja vaivani luonnetta. Nimeni muistin, mutta muuta en. Mestari otti minut suojelukseensa, ei vähiten siksi että hänen poikansa oli kuollut tautiin vuotta aiemmin. Koska hänellä ei ollut muita sukulaisia, otti hän minut oppipojakseen, siirtääkseen tietonsa ja taitonsa jälkipolville. Niinpä viimeisen kymmenen vuoden ajan olen opiskellut ympyrävoiman tietä ja savenvalantaa.
En aloittanut opiskelua nuorena ja mestari oli aluksi sitä mieltä, etten koskaan voisi oppia niitä salaisuuksia, joita hänellä oli opetettavanaan. Minä olin kuitenkin sitkeä ja omaksuin taitoja hyvin. Niinpä mestari on viime vuosina alkanut jo puhua lähtemisestä. Hänen oma opettajansa, ja opettajansa opettajat hamaan menneisyyteen saakka olivat eläneet viimeiset elinvuotensa erakkoina, erillään maailman menosta ja ihmisistä. Olin aina sanonut hänelle, etten ollut vielä valmis, ja niin matka oli aina siirtynyt tuonnemmaksi. Hymyillen muistelin kuinka mestarini yritti aina syöttää minulle enemmän ruokaa. Hänen mielestään olen liian laiha tullakseni koskaan ympyrävoiman mestariksi. Ja oikeassa hän olikin, näyttäisi siltä että elämäni päättyisi teloituskomppanian edessä, kun aurinko seuraavan kerran nousee.
Jatkuu...
torstai 21. tammikuuta 2010
Lapsuusmuisto (kirjoituskurssin lyhyt harjoitusteksti)
Kaksi miestä juoksi nopeasti läpi valkoisena aukeavan lumilakeuden. He olivat pukeutuneet punaiseen ihonmyötäiseen univormuun, joka kuitenkin suojasi heitä kylmältä ja viimalta. Mielikuvituksellisen näköisiä työkaluja pullisteleva, leveä musta vyö päättyi molemmilla miehillä oikealla lonkalla roikkuvaan laserpistooliin koteloineen. He eivät kuitenkaan käyttäneet pistoolejaan vaan juoksivat kohti heidän edessään, keskellä lumikenttää nököttävää ajokkia.
Pistoolien käyttöön olisi ollut aihetta. Heidän takanaan, vajaan sadan metrin päässä heitä seurasi harppoen valtava hirmulisko. Tyrannosaurus Rex ei normaalisti elänyt näin kylmissä olosuhteissa, mutta se ei tuntunut siitä piittaavan vaan lähestyi miehiä selkeänä aikomuksenaan näyttää heille olevansa ravintoketjun huipulla. Lisko kuroi miesten etumatkaa suurilla harppauksilla pelottavan nopeasti. Hetken jo näytti siltä, etteivät miehet ehtisi ajokkinsa luo.
Kompastellen paksussa lumessa miehet syöksyivät kohti ajokkiaan. Heidän tiheän hengityksensä tahdissa nousi pakkasilmaan paksu huuru. Viimein he saavuttivat ajokkinsa ja syöksyivät sisään sen metallisiin sisuksiin. He kääntelivät kuumeisesti mittareiden peittämässä kojelaudassa sijaitsevia vipuja. Sininen valokehä ympäröi heidät ja peitti alleen ajokkia päin hyökkäävän dinosauruksen, ja sitä kehystävän lumisen maiseman. He olivat selvinneet viime tipassa, ja aikakone kiidätti heitä huimaa vauhtia johonkin uuteen seikkailuun.
Ovella seisovan mummon syömään kehotteleva ääni keskeytti mielikuvituksellisen matkan. Lumihangen keskellä puoliksi upoksissa olevasta vanhasta, lunastuskuntoon kolaroidusta Ladasta nousi kaksi pojanviikaria. Lumeen hautautunut auto oli mitä mainioin leikkipaikka ja sinne varmasti palattaisiin vielä mummon ruokapatojen vahvistamina ennen pimeän tuloa. Enon Ladahan se oli, ja vaikka hän oli toistakymmentä vuotta ajellut ilman korttia, ei Ladan ruttaantuminen ollut hänen syytään vaan peräänajajan. Tuomari oli antanut sakot molemmille osapuolille ja passittanut enon autokouluun. Muistoksi tästä pihalle oli kuitenkin jäänyt Lada, joka toimi tukikohtana lukemattomille mielikuvituksellisille seikkailuille.
Pistoolien käyttöön olisi ollut aihetta. Heidän takanaan, vajaan sadan metrin päässä heitä seurasi harppoen valtava hirmulisko. Tyrannosaurus Rex ei normaalisti elänyt näin kylmissä olosuhteissa, mutta se ei tuntunut siitä piittaavan vaan lähestyi miehiä selkeänä aikomuksenaan näyttää heille olevansa ravintoketjun huipulla. Lisko kuroi miesten etumatkaa suurilla harppauksilla pelottavan nopeasti. Hetken jo näytti siltä, etteivät miehet ehtisi ajokkinsa luo.
Kompastellen paksussa lumessa miehet syöksyivät kohti ajokkiaan. Heidän tiheän hengityksensä tahdissa nousi pakkasilmaan paksu huuru. Viimein he saavuttivat ajokkinsa ja syöksyivät sisään sen metallisiin sisuksiin. He kääntelivät kuumeisesti mittareiden peittämässä kojelaudassa sijaitsevia vipuja. Sininen valokehä ympäröi heidät ja peitti alleen ajokkia päin hyökkäävän dinosauruksen, ja sitä kehystävän lumisen maiseman. He olivat selvinneet viime tipassa, ja aikakone kiidätti heitä huimaa vauhtia johonkin uuteen seikkailuun.
Ovella seisovan mummon syömään kehotteleva ääni keskeytti mielikuvituksellisen matkan. Lumihangen keskellä puoliksi upoksissa olevasta vanhasta, lunastuskuntoon kolaroidusta Ladasta nousi kaksi pojanviikaria. Lumeen hautautunut auto oli mitä mainioin leikkipaikka ja sinne varmasti palattaisiin vielä mummon ruokapatojen vahvistamina ennen pimeän tuloa. Enon Ladahan se oli, ja vaikka hän oli toistakymmentä vuotta ajellut ilman korttia, ei Ladan ruttaantuminen ollut hänen syytään vaan peräänajajan. Tuomari oli antanut sakot molemmille osapuolille ja passittanut enon autokouluun. Muistoksi tästä pihalle oli kuitenkin jäänyt Lada, joka toimi tukikohtana lukemattomille mielikuvituksellisille seikkailuille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)