Blogi 1v, lyhyitä tarinoita

Syntymäpäivän kunniaksi tähän hieman lyhyitä tarinoita. Tarkoituksena on ollut kirjoittaa noin 100 sanan mittaisia juttuja joissa olisi kerrottuna jokin tarina. Osa noista tosin jää pelkiksi tuokiokuviksi. Tahtoisin myös kiittää kaikkia lukijoita ja minulle kommentteja antaneita ja toivon, että voitte tarjota niitä minulle tulevaisuudessakin.

--

Mies katsoi sumentuvin silmin ikkunalaudalla istuvaa kissaansa. Syksyinen sade ropisi kuuluvasti ulkona peltiseen ikkunalautaan. Syksy oli hyvä aika kuolla, mennä levolle yhdessä luonnon kanssa. Johan hän oli täällä kitunut aikansa, talvisodan käynyt mies. Hän sulki silmänsä ja kuunteli muistoistaan nousevaa, kaukaista tykkitulen kumua. Mies ihmetteli miten hyvin sen saattoi muistaa. Niin paljon paremmin kuin mitään muuta. Kuten kaikki muutkin sodanaikaiset asiat. Kissa kehräsi, hyppäsi syliin. Sen lämpö levisi miehen kangistuvaan kehoon. No ehkä sittenkin vielä keittäisin yhdet kahvit ennen kuolemista, mies tuumi. Hän nosti kissan luisevilta jaloiltaan ja lähti keittiöön etsimään kahvipannua ja kohentamaan hellaan tulta. Hän ei suodatinkahveista perustanut. Mokomia nykyajan kotkotuksia.

--

Tyttö juoksi. Hänen alabasterinvärinen ihonsa kuulsi kirkkaassa kuunvalossa sydämen lyödessä hurjasti askelten tahtiin. Yöllisen sademetsän huumaavat äänet jäivät taakse hänen saapuessaan kuutamossa kylpevälle hiekkarannalle. Sadan metrin päässä rannalle vedettynä odotti hänen pieni veneensä. Sitä kohti hän nyt juoksi, ja epätoivo toi askeleisiin raivokasta pontta. Hänen takanaan metsä oksensi hietikolle kolme miestä. Nähdessään tytön miehet ponnahtivat juoksuun poikki hietikon, ja alkoivat kuroa etäisyyttä umpeen saalistavien leijonien nopeudella. Tyttö pääsi veneelle, ja työnsi sen veteen niin nopeasti kuin pystyi. Hän kompuroi tuhdolle ja ryhtyi kiskomaan venettä nopein, paniikinomaisin vedoin. Soutu eteni tuskastuttavan hitaasti, ja miesten saavuttaessa rannan toinen heistä sinkosi keihäänsä kohti venettä. Se iskeytyi puisen veneen pohjaan tytön jalan viereen, jääden täräjämään siihen kuin vinoon pystytetty masto. Tyttö hätkähti rajusti, mutta jatkoi sitten soutamista pitkin vedoin. Tytön takana, kuunvalon hopeoimalla lahdella keinahteli suuri purjelaiva, pelastuksen satama.

--

Hangen pinta kiilsi kevätauringossa sietämättömän kirkkaana. Poika suojasi silmiään katsoessaan yli lumitasangon, ja mietti samalla missähän Helena mahtoi kupata. Heidän piti tavata täällä, niinkuin joka sunnuntai olivat koko talven tehneet. Poika raaputteli lunta suksiensa pohjasta. Ei olisi pitänyt laittaa liisteriä, poika tuumi. Räystäät tiputtivat vettä solkenaan ja aurinko helotti sulattaen hankea melkein silmissä. Aikansa poika odotteli paikallaan, vaihdellen painoaan jalalta toiselle kasvavan huolestumisen kanssa. Helena oli rikkaan talon tyttö eikä hänen kaltaisellaan rengin pojalla ollut asiaa semmoisen kanssa riiuulle, paitsi ilman lupaa. Viimein lähti poika hiihtelemään kohti helenan kotia, josko se sieltä kuitenkin löytyisi. Kauas ei poika ehtinyt hiihtää, kun Helena viimein hiihti vastaan, kultaiset hiukset punaisen pipon alta auringonvalossa leiskuen. Poika huokaisi helpotuksesta.

--

Kapteeni John Arrowbuck sipaisi rasvaista lettiään pois silmiltä ohjatessaan punaisen aluksensa suoraan Jupiterin kaasukehään. Hänen siipimiehensä seurasivat tiukasti hänen tuntumassaan, vaikka temppu oli kuolemaa halveksuva. Yrittäkööt tulla perässä, mietti kapteeni katsoessaan kuinka hänen sensorinsa hiljalleen pimenivät ja kapitalistisen konfederaation aluksien kaiut hävisivät näytöltä. Yläkaasukehässä lentäminen oli kuoppaista kyytiä, ja silloin tällöin aluksen tietokone varoitteli häntä milloin minkäkin pikkuosan vaurioitumisesta. Kapteeni ei siitä välittänyt, vaan jatkoi siipimiehineen matkaansa. He kiersivät planeetan kääntöpuolelle ja sinkosivat aluksensa matkaan kohti salaista kapinallisten tukikohtaa. Yksi aluksista oli kuitenkin kadonnut matkalle. Kaikki olivat vaitonaisia, niin moni heistä oli jo kuollut taistelussa kapitalistisikoja vastaan. Mikään ei kuitenkaan ollut liian suuri uhraus, ja he jatkaisivat taistelua varmasti viimeiseen toveriin saakka.

--

Jaakko istui laiturin nokassa kuten niin monena aamuna aikaisemminkin. Vesi tuntui viileältä varpaissa ja hän nuuski järven tuoksua. Vain täällä hän pystyi hetkeksi unohtamaan kaiken. Senkin, miten äiti ja isä olivat taas aloittaneet aamun pullosta. Oli taas se aika kuusta kun tilillä oli hetken aikaa rahaa. Loppukuusta ostettaisiin sitten makkaraa kupongeilla. Tai se kuinka "kaverit" koulussa kiusasivat. Haukkuivat alkkikseksi tai nörtiksi. Tiinakin, joka oli toisinaan niin mukava, intaantui muiden joukossa eilen ilkeäksi. Jaakko ravisti murheet jalkoihin ja huljutteli ne sieltä viileään järveen. Kuikkapari lensi järvellä. Niillä piti kiirettä näin alkukesästä. Jaakko huokasi, tämä oli hänen paikkansa, eikä sitä kukaan veisi häneltä pois.

--

Näin kyläläisten metsästyspartion soihdut jo kaukaa. Heillä oli mukanaan koiria, ja syvällä sisimmässäni tiesin, ettei hän pystyisi eksyttämään niitä tällä kertaa. Olimme yrittäneet tavata salaa, mutta hän oli peto, eikä peto pääse luonnostaan järkeilemällä. Kyläläiset olivat menettäneet liian monta lammasta ja vuohta, he vaativat verta. Yritin hoputtaa häntä pakenemaan, mutta hän vain syleili minua. Tunsin hänen tuoksunsa, se oli täynnä raakaa elinvoimaa. Se oli luotaantyöntävän voimakas, ja vain rakkauteni tähden saatoin sitä sietää. Hän odotti luonani pitkään, liian pitkään. Vasta kun koirien ja vihaisten miesten haju jo tuntui ympärillämme hän irrottautui minusta ja syöksyi metsään. Liian myöhään hän sen teki ja silloin näin hänet viimeisen kerran.