Kovaa peliä Konginkankaalla

Tässä olisi tribuuttini a) huonoille toimintaelokuville ja b) niille lukemattomille kioskikirjallisuuden helmille joiden parissa olen tuhlannut nuoruuttani.

Isäukko oli aina sanonut että aamusauna oli parasta lääkettä krapulaan. Niinpä yritin sinäkin aamuna viritellä saunan kiukaan alle tulia tärisevin sormin, kiroten illallista ahnauttani. Viina totisesti oli viisasten juoma, eikä sitä silloin pitäisi tuoda lähellekään meikäläistä. Jaa niin, voisinhan minä esittäytyäkin, nimeni on Jere Kontio ja toimin tuohon aikaan lähinnä tuurijuoppona ja vanhan konginkankaalaisen sukurasitemökkimme ympäristön lasten ja eläimien pelottelijana. Nämä ovat muistelmiani kokemistani seikkailuista, lähinnä kai voi sanoa että ylipäätään siitä että olen selvinnyt hengissä niistä kaikista sattumuksista joihin yläkerran ukko on minut asettanut. No mutta, palatakseni takaisin tarinaani, siinä minä tuskailin ja ajattelin kylmää olutta kun Remu, uskollinen suomenpystykorvainen räkyttäjäni alkoi työstää perusjyskyttävää haukkua, joka saattoi merkitä vain kahta asiaa: Joko joku onneton lintupahanen oli eksynyt mökin tontille, tai sitten minulle oli tulossa vieraita.

Ihme ja kumma, kyse oli jälkimmäisestä ja pihaani kurvasi musta ja komea Mersu. Tummennettujen Mersun ikkunoiden takaa nousi pari jäykkäniskaista heppua halvoissa mutta tyköistuvissa puvuissa pihamaalleni. Kultaketjut ja Armani-puvut loistivat poissaolollaan ja myöskin Mersun jo pari vuotta vanhentunut vuosimalli sulki pois gangsterit joten jäljelle jäi vaan valtion pitkän ja kapean leivän nauttijat. SUPO:n agentit olivat näköjään ottaneet opikseen eivätkä enää edes yrittäneet sulautua valtaväestöön. Astuin reteästi pihamaalle ja lähestyin ajokkia Remun jo pyöriessä miesten jaloissa epäluuloisena. Autosta nousi vielä puhelinkoppimallisia miehiä hoikkarakenteisempi ja vanhempi tyyppi, ja kun hän kääntyi minuun päin, tunnistinkin hänet saman tien.
- "Jalmari perkele, mitä sinä täällä teet" minulta pääsi.
- "Jere terve" vastasi Jalmari kuivemmin, "Nyt on piru merrassa ja ajattelin ...."
- "Ajattelit että vanha koira voitaisiin valjastaa hihnaan ratkaisemaan valtiomme päivänpolttavia pulmia" veistelin väliin.
- "Jotakuinkin niin mutta kuuntele ennenkuin tuomitset Jeremias, kyse on Vladimirista"

Vladimirille riitti etunimi, sillä kaikki sisärenkaassa toimivat tyypit tiesivät heti kenestä oli kysymys. Vladimir Iljits Vasiljev oli aikanaan 80-luvulla ollut KGB:n kova mies, kylmän sodan lopulla hän oli junaillut asioita puoleen ja toiseen ja tiesi varmasti enemmän nykyisenkin Venäjän vanhoista asioista kuin Venäjällä kukaan konsanaan. Isot pojat suomessa olivat 90-luvun lopulla lavastaneet hänen kuolemansa vastapalkkioksi siitä että Vladimir oli auttanut heitä muutamassa hankalassa jutussa Venäjän kanssa. Vladimir eli nyt, jo yli kuusikymppisenä, hyvin ansaittuja eläkeagentin päiviään Hämeenlinnassa uudella nimellä, uudella naisystävällä ja uudella säännöllisellä valtiolta tulevalla pimeällä palkkioshekillä varustettuna.

- "Mitäs Vladimir, onko hän viimein kuollut vuosien saatossa saamiinsa säteilyannoksiin" utelin
- "Ei, mutta viime kuussa hän ilmoitti meille haluavansa keskustella jostain todella isosta jutusta" vastaili Jalmari tyynesti, "Me yritimme kysellä tarkemmin mutta hän halusi varmistaa ensin arvelujensa todenperäisyys. Hänen piti ottaa yhteyttä viikko sitten, mutta koska mitään ei tullut, lähetimme pojat tutkimaan hänen asuntoaan. Siellä ei ollut ketään ja kämpässä oli käynyt hurrikaani mallia tuntematon murtomies. Sen jälkeen pistimme naisystävän seurantaan, odotimme että voro ilmestyisi sinnekin mutta vedimme vesiperän. Ajattelin sitten että sinä tällaisena vanhan liiton toiminnan miehenä voisit ..."
- Ei helvetissä Jalmari, ne päivät ovat ohi minun osalta" töksäytin, "eikö se riitä että minulta meni vaimo ja mielenrauha siinä rytäkässä, pitääkö vielä päästä hengestäänkin, minä olen harjoitellut viime aikoina lähinnä kaljottelua ja täsmäsammumista. Ei minusta ole kenttähommiin ..."

Toisin kuin elokuvissa yleensä väitetään, raskaskaan tarkkuuskiväärin luoti ei lennätä uhriaan pitkälle. Tai ainakaan näin ei käy silloin jos luoti läpäisee kohteen siististi tullen toiselta puolelta pihalle. Se ettei Jalmari lentänyt näyttävästi ilmassa ei tosin häntä itseään juuri lohduttanut koska luoti oli läpäissyt miehen sydämen kohdalta. Tiedostin tämän vasta jälkikäteen, sillä torakanjalkani olivat ajatustani nopeammat ja heittivät minut Mersun taakse näkösuojaan. Yläasteen aikainen voimistelunopettajani olisi ollut moisesta loikasta ylpeä, mutta kiväärinluoti onkin hyvän suorituksen motivaattoreista parhaimpia. Jääkaappipakastinyhdistelmät jäätyivät paikalleen muutamaksi kohtalokkaaksi sekunniksi antaen kiväärimiehelle mahdollisuuden ottaa heidät pois pelistä.

Mersun takana minulle alkoi tulla hieman hiki. Tajusin kaverin suolanneen juuri kolme valtion poliisivoimien edustajaa viereeni ja vieläpä helposti. Kyseessä oli täysiverinen ammattilainen ottaen huomioon että Remukaan ei ollut varoittanut minua millään tavalla tästä liikkujasta. Lisäksi viime aikojen urheilusuoritukseni olivat koostuneet lähinnä saunaklapien pienimisestä ja kaljakorin kantamisesta, mikä ei valmista ihmistä aivan täydellisesti huippukoulutetun tarkka-ampujan kanssa kisailuun, etenkin kun itselläni ei ollut kättä pidempää lainkaan. Rupesin siinä pohtimaan mahdollisuuksia ja suuntia, minun etunani oli se että olin jo jokusen tovin aikaa mökillä viettänyt ja tunsin ympäristön kuin omat taskuni. Rakentelin mielessäni reittiä sen mukaan missä oletin ampujan sijaitsevan, minkä puolestaan oletin lyijyn tulosuunnan ja siellä olevien maastonmuotojen perusteella. Melko runsas määrä oletuksia, mutta muutakaan ei ollut tehtävissä.

Niinpä lähdin näkösuojastani kiiltelevän Mersun takaa mutkitellen ja suojaa hakien kohti ensimmäistä etappiani, joka oli vanha kuoppa. Kuoppaa oli käytetty kylmäsäilytykseen ennen sähköjä ja kaasujääkaappeja, tosi erämiesten aikaan kuten vaarilla oli ollut tapana sanoa. Kiinnostukseni kuoppaa kohtaan tässä tilanteessa johtui siitä että sen pyöreään sisäpintaan oli valettu betonia ja jatkettu sitä puolisen metriä maan pinnasta ylöspäinkin, jotteivat maan matoset tai muut jyrsijät ryömisi sinne ruokailemaan. Käytössä se ei enää ollut mutta betoni pysäytti mukavasti suurikaliiperisiakin luoteja, kuten pääsin toteamaan vihulaisen saadessa minut jyvälle juuri hypätessäni sen suojiin. Remu siinä tietysti hötäkässä oli hieman pihalla, mikään sotakoira kun ei ollut niin ei se oikein ymmärtänyt raukka parka mistä oli kyse ja liehakoi ympärilläni. Kuulanhan se sai nahkaansa ja jäi ulvaisten makaamaan viereeni kuopan taakse. Kiristin hampaitani, tähän asti välimme tuntemattoman herra ampujan kanssa olivat olleet puhtaan ammattimaiset (minun puoleltani ehkä jopa amatöörimäiset), mutta tästä eteenpäin hiihdeltäisiin henkilökohtaisuuksien latuja. Älä koskaan kajoa miehen naiseen, äläkä vahingoita hänen koiraansa. Tämä oli elämänohje jota pyrin noudattamaan mahdollisimman pitkälle.

Rokan Antero se oli jo aikanaan suomalaisessa klassikkokirjassa kehottanut ettei kannata nostella päätä samasta kohtaa mistä oli suojaan menty, vai olinkohan sotkenut sen tässä hötäkässä Talvisodan juttujen kanssa. Joka tapauksessa tässäkin tilanteessa noudatin neuvoa ja siirryin kiintopisteeseen numero kaksi, joka oli jyhkeä petäjä noin viidenkymmenen metrin päässä kuopalta. Sitä oli kenties salama koetellut vuosisatoja sitten, sillä se oli ruvennut pituuden sijaan kasvamaan paksuutta ja kolmekaan miestä ei yltänyt käsillään sen ympäri. Epätasaista maastoa sinne röhnytessäni aloin aistia vastapelurissani jonkinlaista epätoivoa, pirulainen käänsi jopa sarjatulelle ampuen lyhyitä vakavahenkisiä lyijylähetyksiä suuntaani. Onnekseni sanomat eivät saavuttaneet kohdettaan vaan iskivät kipinöitä kivistä ja tekivät reikiä paikallispuuston juuristoon. Petäjällä vedin taas henkeä raskaasti, suussa maistui veri ja adrenaliini pisti lihakset tärisemään. Muistui mieleen ne nuoruuden ajat kun isäukko yritti hetken minua kilpahiihtäjäksi patistaa. Se homma jäi sitten yleisiä kolttosia tehdessä ja rikoskirjallisuutta lukiessa.

Alaselkäkin juili muistuttaen toisista nuoruuden harrastuksista, kilpahiihdon sijaan nimittäin tuli murrosiän jälkeen ryhdyttyä voimailua harrastamaan, ja mikäpä siinä. Luojamme ukko Jumala oli nimittäin varmaan mietiskellyt vanhaa paskahuussia minua rakennellessaan, sellaista matalaa jossa piti kumarassa kulkea. Melkein olen yhtä leveä kuin pitkäkin jos pieni liioittelu sallitaan, ja joka kohdasta suunnilleen yhtä vankka. Näin ollen voimailu oli minulle paljon sopivampi urheilumuoto kuin kilpahiihto ja voitinkin paikallisia ja kansallisen tason kisoja lyhyen aktiiviurani aikana. Alaselän paha venähdys ja revennyt kiertäjäkalvosin pistivät sitten kuitenkin miettimään että ehkä kaksikymppisenä olisi kiva vielä kävellä paikasta toiseen pyörätuolilla ajelun sijaan. Vikahan ei ollut lajissa vaan miehessä, kuten myöhemmin kypsemmällä järjellä ajattelin, olisi pitänyt niitä kevyitä jaksoja pitää treenailussa välillä. Siitä siirryinkin sitten sujuvasti kamppailulajien puolelle, joiden parissa askartelinkin enemmän tai vähemmän koko armeija- ja poliisiaktiiviurani ajan.

Menneisyyden muistelot keskeytti houkutteleva ääni, maastoon rötkähtävän miesruhon tömähdys ja tahattomasti päässyt kirosanatulva. Ampuja oli ilmeisesti lähtenyt liikkeelle piilopaikastaan kun ei ollut saanut saatettua minua hengettömään tilaan, ja joku lähimetsän juurakko tai kivi oli tehnyt minulle palveluksen ja pistänyt hänet vaaka-asentoon. Jälkikäteen järkeilin että olisi ollut fiksu veto hyökätä silloin häntä kohti, hänen lähestymisensä muutoin olisi ollut kovin hankalaa. Nyt tämä sama päätös ei kuitenkaan perustunut järkeilyyn vaan sumeilevaan sattumaan ja kaiken laittamiseen yhden kortin varaan. Niinpä syöksyin kuin härkä piilostani kohti viidentoista metrin päässä maasta itseään keräilevää tumma-asusteista miestä joka irrotteli kivääriään jostain juurakon alta.

Ammattilaiset sanovat ettei kymmenen metrin päästä kohti lähtevää ihmistä ehdi enää osoittaa kunnolla aseella ja laukaista ja lähitaistelutilanteessa osumatarkkuus on muutenkin huonoimpien toimintaelokuvien luokkaa. Harmikseni myös lavean tien kulkijat ovat perillä tilastoasioista. Nähdessään lähestymiseni kaveri nimittäin jätti kiväärinsä niille sijoilleen ja veti kylmän viileästi reisitaskustaan esille ilkeännäköisen pitkän veitsen. Saatoin nopeasti käden liikkeestä havaita että kaveri ei pitänyt puukkoa käsissään ensimmäistä kertaa, ja katseesta puolestaan sen ettei hänen omatuntonsa soimaisi vaikka hän tekisi sillä minuun pari uutta reikää. Lähdin tilanteeseen Sun Tzun suuresti popularisoidullakin opilla "hyökkäys on paras puolustus". En siis jäänyt odottamaan vaan kävin päälle ja potkaisin etäältä etummaisen jalan mae-gerin, joka ensimmäisellä kotimaisella tarkoitti tässä tapauksessa tönäisevää suoraa potkua keskivartaloon. Kaveri oli tilanteen tasalla ja sipaisi puukollaan kohti lähestyvää jalkaani, mutta hänen harmikseen en ollut vaihtanut vanhoja metsurin saappaitani pois saunanlämmityspuuhia varten. Jos suoja pysäytti moottorisahan niin pysäytti se ammattimaisen veitsimiehenkin lähentelyt. Kohtuullisesti onnistunut potkuni lennätti hänet taaksepäin ja hän kaatui raskaasti selälleen risukkoon. Suureksi harmikseni huomasin ettei hänen otteensa kuitenkaan irronnut puukosta, takertui pirulainen siihen kuin hukkuva oljenkorteen.

Sain muutaman sekunnin hengähdysaikaa mutta käytin sen hätäiseen ympäristön tarkkailuun. Tasakamppailussa ilman asetta hänen puukkoaan vastaan todennäköisesti saisin hänen suunnittelemansa ylimääräiset tuuletusaukot ja etsin kuumeisesti jotain jolla voisin tasoittaa tilannetta. Kuin taivaan lahjana parin metrin päässä sivullani lojuikin katkennut oksa, puolen metrin pätkä kohtuullisen vankan näköistä, parin sormen paksuista mäntyä. Hyökkäsin saman tien sitä kohti ja hamusin sen kouraani, tuskin olivat kultakuumeenkaan aikaan vaskoolistaan hippuja löytäneet iskeneet niihin kiinni samalla innolla kuin minä tuohon karahkaan. Nyt tilanne olikin mielenkiintoisesti muuttunut, minun karahkani oli ulottuvaisempi mutta hänen teränsä toki tappavampi jos osuisi kohdalle.

Aloitimme kuolettavan hippaleikin metsän siimeksessä. Homma ei sujunut aivan kuten elokuvissa sillä metsän epätasainen maasto teki siitä hapuilevaa ja epätoivoista ja molemmat pyrkivät käyttämään kaikki mahdolliset likaiset temput kääntääkseen tilanteen edukseen. Sain pari viiltoa käsivarsiini, joiden tiesin olevan kipeitä muttei kuolettavia, adrenaliini piti minut sen verran kovilla kierroksilla etten varsinaisesti tuntenut kipua. Kylvimme molemmat hiessä ja hengitys oli raskasta, kuoleman välttäminen ja jakamisen yritys oli raskasta puuhaa. Viimein onneni kääntyi ja hän syöksähtävää viiltoa tehdessään horjahti hieman liiaksi eteenpäin. Väistin kaulaani kohti tulevan veitsen hiuksenhienosti oikealle samalla paukauttaen improvisoidulla nuijallani laajassa kaaressa yläoikealta. Oksani tavoitti hänen ohimonta ja lähetti hänet tokkuraisena pyörien sammalikkoon. Veitsi kirposi hänen kädestään ja karahti maassa olevaan kivenmurikkaan. Tiesin hänen pelinsä olevan tällä erää pelattu ja siirryin ripeästi häntä kohti, pitäen karahkaa koholla iskuvalmiina. Hänellä oli kuitenkin muuta mielessään, hän nimittäin käänsi vertanoruvat kasvonsa minua kohti ja tokaisi kuumeinen kiilto silmissään
- "Terveisiä Vladimirilta, herra Kontio"
Perään hän heitti vielä mielipuolisen, kireän naurun. Naurua enemmän minua kuitenkin hermostutti hänen kädessään oleva sirpalekäsikranaatti josta hän kylmän rauhallisesti kiskaisi sokan irti ja avasi kahvan, joka normaalisti avautuu kun kranaatti heitetään kädestä. Tässä hötäkässä en ehtinyt nähdä kranaatin mallia tai merkkiä, mikä luonnollisesti heikentää näiden muistelmien tarkkuutta ja tasoa. Toisaalta huomioon ottaen tilanteeni tämän ei pitäisi lukijaa suuresti ihmetyttää. Siinä ohikiitävän ajan aikana toimiessani aivoissani ehti käydä ajatus, että minulla olisi keskimäärin kolmesta neljään sekuntia aikaa räjähdykseen ja keskimäärin sirpalekranaatti vaikuttaisi ainakin 15 metrin säteellä ikävin seurauksin. Metsäolosuhteissa paikaltaan tehtävällä lähdöllä minulla ei ollut juuri mahdollisuuksia joten toivottavasti saisivat raavittua kehoni kohtuullisen yhtenäiseen läjään hautajaisia varten. Optimistinen puoli minusta taasen huomasi muutaman metrin päässä petäjän, sen samaisen joka oli henkiriepuani pitänyt ruhossani jo aikaisemmin kivääritulen aikana. Hyppäsin petäjän taakse kun paraskin mailajussi pesälle samalla kun takaa kuului korviahuumaava jysähdys.

Nousin viimein petäjän takaa kuin muinaisaikojen metsänpeikko. Nopea tarkistus kertoi että olin edelleen yhdessä paketissa ja hautajaiset voitaisiin tältä erää peruuttaa, tai ainakin siirtää tuonnemmaksi. Sen lisäksi että korvat olivat täysin lukossa oli yksi sirpale sipaissut toisen turvakenkäni pohjan halki, nirhaisten mennessään myös palan nahkaa mukanaan. Käsissä olevista veitsenviilloista tihkutteli tasaisesti verta ja päätä kivisti niin pirusti. Krapulapäivä pahemmasta päästä, mietiskelin kun nilkutin takaisin pihaan. Saunanpesä oli näköjään syttynyt, joten pääsisin vielä yrittämään isäukko-vainaani konstia krapulan parantamiseen .... ja sen jälkeen ehkä soittaisin SUPO:n päämajaan.