Taskukello

Nykyrin Eerikki oli mahtava mies. Mahtava kooltaan, sillä hän oli lähes kaksimetrinen miehenrötkäle. Mahtava rikkauksiltaan, sillä hän oli nostanut Nykyrin pienen kauppiassuvun yhdeksi maan mahtavimmista. Luonteeltaan hän oli kuitenkin armoton ja sydämetön, polki muita aina kun se hänen asiaansa edisti ja joskus huvikseenkin. Kansalaissodan aikaan hänen kerrottiin ampuneen kaikki, jotka haiskahtivatkin punaisilta. Moni kuitenkin kantoi hänelle kaunaa ja kaunaisen ihmisen liikkeelle laskemat juorut paisuivat aina kuin pullataikina, kunnes niillä ei ollut enää mitään tekemistä totuuden kanssa.

Sinä päivänä oli markkinasunnuntai ja alkusyksyn kuulas aamuaurinko valaisi kaupungin torin ja myyjien kojut. Eerikki kierteli kojujen välissä, kuten hänellä tapana oli ja tutkaili kauppiaiden tarjoomuksia. Ei hän koskaan mitään ostanut, mutta hän piti markkinoiden hulinasta. Siellä, paistuvien ruokien tuoksun, kauppiaiden huutojen ja iloisen puheensorinan keskellä Eerikin luo juoksi yllättäen mustalaispoika. Tummasilmäinen oli tuo poika ja komeassa pyhäpuvussaan veikeä ilmestys. Pojalla oli ikää ehkä seitsemän vuotta, ja Eerikki valmistautui jo ajamaan tämän matkoihinsa kovin sanoin. Eerikki ei ollut koskaan pitänyt mustalaisista, tyhjäntoimittajia ja varkaita he hänen mielestään olivat ja täysin hyödyttömiä.

Sanaakaan sanomatta poika ojensi kätensä, jossa kimalsi suuri kultainen taskukello. Eerikki otti kellon vaistomaisesti vastaan, kullan kimalluksen sokaisemana. Hän tarkasteli kelloa joka suunnalta, kultaa se oli ja painava, timanttejakin oli upotettu sen pohjaan ja kultavitjat siihen oli kiinnitetty. Eerikki nosti katseensa kellosta ja aikoi kysyä mistä oli kellon saanut, mutta poika oli hänen tutkimuksiensa aikana kadonnut jonnekin. Hän pisti kellon nopeasti taskuunsa ja lähti kävelemään sivummalle, ties vaikka kello olisi varastettu ja omistaja sitä nyt etsisi markkinoilta. Eerikki ei halunnut luopua kellosta, sillä se saattaisi olla hyvinkin arvokas.

Vasta sivummalla, missä ei enää markkinamiehiä pyörinyt, uskalsi hän kaivaa kellon taas esille. Eerikin iloksi sen pohjassa ei ollut kaiverruksia tai omistuskirjoituksia, joten hänen ei tarvitsisi hioa niitä pois. Eri väriset jalokivetkin näyttivät hänen silmäänsä aidoilta, ne pitäisi myöhemmin arvioittaa ammattimiehellä. Viimein hän avasi kellon ja katseli uteliaasti kultaista kellotaulua ja mustia viisareita. Harmikseen Eerikki huomasi että kello oli rikki, viisarit pyörivät villisti ympäri uudestaan ja uudestaan. Yhtäkkiä ne kuitenkin asettuivat paikalleen, näyttämään aikaa viisi yli kymmenen. Eerikin piti avata oma kellonsa nähdäkseen oliko aika oikea ja olihan se. Ihmetyksen vallassa Eerikki katsoi, kuinka kello jatkoi käyntiään normaalisti oikeassa ajassaan. Vetonuppia ei kellosta löytynyt ja Eerikki ehti hetken miettiä mistä kello vedettiin. Pitkään hän ei sitä kuitenkaan ehtinyt ihmetellä kun jo kellotauluun yhtäkkiä ilmestyi vanhoilla koristeellisilla kirjaimilla teksti, "mene kotiisi, se palaa".

Eihän Eerikki moista uskonut mutta joudutti kuitenkin askeleitaan kulkiessaan kotiaan kohti. Juosta hän ei sentään kehdannut, semmoinen ei sopisi hänen kaltaisensa miehen arvolle. Jo kaukaa hän kuitenkin kuuli palosireenin äänen ja arvokkuuden pintasilaus katosi hänen päältään aivan kuin päällystakki, jonka hän heitti pientareelle. Juoksujalkaa ja puuskuttaen kotiinsa saapuessaan hän näki jo kaukaa savun ja lähempää myös liekit. Kaupungin palokunta taisteli tulipaloa vastaan, mutta turhalta se vaikutti, sillä liekit olivat korkeat ja nielleet jo koko kartanon sisuksiinsa. Siellä käryn ja katkun kirvellessä silmiä, näki Eerikki taas tuon aiemmin markkinoilla tapaamansa mustalaispojan. Poika nojaili aidanpieleen ja katseli palavaa rakennusta tummilla, surumielisillä silmillään. Eerikki lähti kohti poikaa suunniltaan raivosta. Hän kyllä pieksäisi pojan ja pakottaisi tämän kertomaan mistä oli kellon saanut ja kuka hänen talonsa oli tuleen sytyttänyt. Niin oli Eerikki suunniltaan ettei huomannut isoa kivenmurikkaa vaan kompastui siihen ja kaatui pitkin pituuttaan raskaasti rötkähtäen hietikkoon. Ylös noustessaan ja itseään pudistellessaan hän haki katsellaan poikaa mutta tämä oli kadonnut jäljettömiin.

Eerikki oli aikeissa lähteä katsomaan oliko hänen talostaan pelastunut mitään, kun hänen katseensa sattui maassa nököttävään taskukelloon. Se oli kaatumisen rytäkässä auennut ja sen komeassa kellotaulussa näkyi isolla teksti "Mene pankkiisi, se on ryöstetty". Eerikki ei voinut uskoa silmiään. Hetken hän harkitsi heittävänsä kellon niin kauas kuin jaksaisi, pääsisipähän sen tuomasta onnettomuudesta eroon. Hän kuitenkin tuli järkiinsä ennen kun ehti toteuttaa tuuman, eihän kello voinut sytyttää tulipaloja tai ryöstää pankkeja. Hän napsautti kellon kiinni ja lähti juoksemaan toiselle puolelle kaupunkia, sinne missä hänen pankkinsa sijaitsi.

Pari poliisimiestä oli hänen pankkinsa edustalla jututtamassa pankkivirkailijaa. Hän meni paikalle ja nuorempi, langanlaiha poliisi teki hänelle selonteon aiheesta. Poliisi oli ensin yrittänyt saada häntä kiinni, mutta kun ei ollut kotoa häntä tavoittanut telefoonilla, oli hälyyttänyt pankkivirkailijan paikalle sunnuntaipäivänsä vietosta. Pari naamiomiestä oli aamutuimaan mennyt pankkiin ja onnistunut rauhassa tyhjentämään holveista valtavan summan rahaa. He olivat vieläpä päässeet pakenemaan paikalta, ilman että monikaan oli heitä nähnyt. Kaikki viittasi siihen että he olivat taitavia ammattilaisia eikä heidän jäljilleen ollut montaakaan vihjettä. Eerikki kuunteli selontekoa tyrmistyneenä, kunnes sivusilmällä huomasi tutun pyhäpukuisen mustalaispojan, joka tarkkaili häntä pankin kulman varjoista.

Eerikki ei aikaillut, vaan riensi hölmistyneesti hänen peräänsä katsovan poliisimiehen ohi kohti tuota outoa mustalaispoikaa. Poika pinkaisi hänen edellään sivukujalle, johon Eerikki häntä seurasi. Siellä, talojen varjoissa hän näki taas pojan, joka kiireen vilkkaa juoksi lyhyenlännän mustalaisakan turviin. Akka oli vanha ja kurttuinen, mutta kansansa naisten tapaan hienoon röyhelöiseen mustavalkoiseen asuun pukeutunut. Nyt juttu selvitettäisiin juurta jaksaen, ajatteli Eerikki. Häntä ei yksi mustalaisämmä paljoa estelisi. Eerikki lähti päättäväisin askelin kohti eukkoa ja valmistautui puristamaan totuuden tästä ja pojasta vaikka väkivalloin. Mitä lähemmäs hän naista tuli, sitä voimakkaammaksi kävi tunne siitä että hän oli nähnyt tämän joskus aiemminkin, ja hänen olikin pakko kivahtaen kysyä
- "Kuka piru sinä olet, nainen, ja mikä on tämä kirottu kello jonka poikasi on vaivoikseni lykännyt?"
- "Etkö minua muista, Eerikki? Kyllä sinun pitäisi, vaikka onhan tapaamisestamme jo monta vuotta ja näit minut vain palavan ikkunan raosta. Silloin sodan aikana, muistatko?"

Ja yhtäkkiä Eerikki muisti. Eräänä tähtikirkkaana ja kuulaana yönä hän oli muutaman samanhenkisen kanssa miehissä lähtenyt polttamaan taloa, jossa he epäilivät punaisien pitävän majaa. Miehille oli tullut riita, sillä osa olisi halunnut varmistaa että talo tosiaan oli punaisten majapaikka, kun taas Eerikki ja muutamat muut halusivat polttaa talon muitta mutkitta. Niin oli käynyt että Eerikin kanta oli päässyt voitolle ja he talolle hiippailtuaan olivat valelleet sen yltä päältä bensiinillä. Kun talo viimein sytytettiin, halusi Eerikki jäädä katsomaan, "varmistamaan ettei niitä pääsisi karkuun", kuten hän oli sanonut. Tämä oli muille miehille kuitenkin liikaa ja talon roihahtaessa ilmiliekkeihin he pakenivat paikalta vähin äänin jättäen Eerikin yksin seuraamaan tapahtumia. Eerikki muisti kuinka liekit olivat nousseet korkealle, tavoitellen tähtiä täynnä kimmeltävää taivasta. Hän oli ihmetellyt miksei punaisilla ollut vartijaa ja miksei kukaan tullut talosta ulos. Täytyihän heidän haistaa savu ja kuulla liekit jos he olivat siellä kokousta pitämässä ja valkoisille pään menoja juonimassa.

Eerikki oli mennyt lähemmäs katsomaan ja silloin oli hän nähnyt palavien ikkunankarmien välistä mustalaisnaisen, joka ansaan jääneen eläimen katse silmissään yritti tukahduttaa ympärillään vellovia liekkejä. Naisen avunhuudot olivat hukkuneet raivoisan tulen huminaan ja räsähtelyyn ja pienen hetken ajan heidän katseensa olivat kohdanneet nousevan liekkimeren ylitse. Eerikki katsoi, kuinka liekit nielivät naisen ja koko talon, eikä yksikään päässyt talosta ulos. Eerikki oli poistunut vähin äänin paikalta, eikä asiasta hänen miestensä kanssa enää puhuttu. Vasta myöhemmin Eerikki huomasi taskukellonsa kadonneen, eikä hän löytänyt sitä mistään vaikka kuinka etsi. Niin oli tapaus kadonnut historiaan kaikkien muiden unohduksiin painuvien kansalaissodan kauheuksien joukkoon jälkeäkään jättämättä.

Ja nyt oli tuolla naisella kädessään hänen vanha ja kuhmuinen taskunauriinsa. Sitä katsoessaan hän huomasi kuinka naisen kelloa pitelevä käsi värjyi ja vaihtoi sävyään, aivan kuin tulen loimussa. Kylmä tuuli alkoi puhaltaa pitkin kujaa ja pöllytti naisen komeaa pukua ja hänen vieressään seisovan pojan mustaa tukkaa. Pojalla oli surumielinen ilme kuten aiemminkin, mutta katse oli ontto ja suuntautui kaukaisuuteen. Eerikin sisintä kylmäsi, mutta hän ei ollut tunnettu herkkänahkaisuudestaan ja otti muutaman, varovaisen askeleen mustalaisia kohti.

- "Oletteko te tulleet haudan takaa minua piinaamaan vai mistä on kysymys", sai Eerikki sanotuksi, äänessään lannistumatonta uhmaa.
- "Päinvastoin, me olemme tulleet antamaan sinulle mahdollisuuden. Mahdollisuuden aloittaa kaiken alusta kaikki anteeksi annettuna. Lahjoita omaisuutesi pois, anna minulle tuo kädessäsi oleva kallis ja hieno taskukello ja pyydä Jumalalta anteeksi kaikkia tekemiäsi syntejä, ja minä annan sinulle takaisin tämän vanhan taskukellosi ja lupaan etten ikinä häiritse sinua enää. Voit aikanaan kuolla vanhana miehenä luottavaisin mielin siitä ettei sinua viimeisellä tuomiolla rangaista."

Hetken Eerikki harkitsi tätä hänelle tehtyä ehdotusta, mutta hänen luontonsa nousi nopeasti. Hän ei ollut ikinä pyytänyt anteeksi keneltäkään, eikä aikoisi aloittaa nytkään. Omaisuutensa hän oli omin käsin kerännyt ja aloittanut pohjalta, kurjana kauppiaana eikä hän koskaan palaisi siihen elämään, muiden hännystelyyn ja pokkurointiin.
- "En koskaan, kadotkaa sinne mistä olette tulleetkin, senkin pirut!", hän huusi hampaitaan kiristäen ja kääntyi kannoillaan. Hän lähti hitaasti kävelemään poispäin mustalaisista kun hän yllättäen tunsi kämmenessään pienen piston. Katsoessaan tarkemmin hän huomasi, että hänen kantamansa ison taskukellon pohjaan oli avautunut pieni luukku ja siitä oli häntä käteen pistänyt pienen pieni neula. Hänen seuratessaan neula vetäytyi takaisin kellon sisuksiin ja sen kärki oli punertunut hänen verestään. Pistos kädessä alkoi polttaa kuin tuli ja polte levisi nopeasti hänen sitä kauhistellessa, kunnes nopeasti koko hänen kehonsa tuntui olevan kuin tulessa ja hän vääntelehti hirvittävissä tuskissa. Hän kaatui maahan ja viimeiseksi hän näki vanhan mustalaisakan poikineen seisomassa kujalla, kylmän syksyisen tuulen tuivertaessa heitä. Hänen silmänsä sammuivat, mutta hän eli vielä hetken ja kuuli korvansa vieressä maassa tasaisesti tikittävän suuren taskukellon nakutuksen.

Niin kuoli Nykyrin Eerikki ja vaikka hautajaiset olivat suuret ja komeat, ei muistopuheissa ollut rakkauden tai kaipauksen henkeä ja hänet unohdettiin nopeasti. Mutta ihmeellisen hieno taskukello on vielä tänäkin päivänä hänen sukulaistensa perintökalleus ja on näyttänyt aikaa edistämättä tai jätättämättä pettämättömästi hänen kuolemastaan aina näihin päiviin asti, tik tak, tik tak, tik tak.

Jorinaa

Tällä kertaa ei fiktiota vaan omituista jorinaa.

Ihminen elää laatikossa, jota hän kutsuu elämäkseen. Laatikon seinät, ne hän kasaa itse ympärilleen omien tekojensa, ajatustensa ja kokemuksiensa kudelmista. Muut ihmiset hänen ympärillään luovat osansa laatikosta, laajentaen tai supistaen sen tilaa laatunsa mukaan.

Aina kun hän törmää laatikkonsa reunaan hän kimmahtaa siitä takaisin, sille alueelle joka on hänelle tuttu ja turvallinen. Joskus kimmahdus on tuskallinen ja toisinaan vain kevyt hipaisu mutta aina kosketus estää ihmistä poistumasta laatikkonsa sisältä.

Paitsi joskus, aivan muutaman kerran elämässään, kun hän hän kokee jotain joka jättää häneen lähtemättömän jälkensä. Silloin, aivan pikkiriikkisen hetken ajan, laatikko hetkeksi katoaa. Mikään ei estä häntä liikkumasta sinne, minne hänen sydämensä ja mielensä halajaa mennä.

Vain hetken kuitenkin kestää tämä, sillä heti kohta jo alkavat laatikon reunat jälleen muodostua hänen ympärilleen ja eipä aikaakaan kun laatikko on jo jälleen kokonaan valmis.

Hän voi toivoa, että tämä uusi laatikko on suurempi kuin se jossa hän asusti aikaisemmin. Sillä mikäli on näin, on hän kasvanut suuremmaksi ihmiseksi.