Jorinaa

Tällä kertaa ei fiktiota vaan omituista jorinaa.

Ihminen elää laatikossa, jota hän kutsuu elämäkseen. Laatikon seinät, ne hän kasaa itse ympärilleen omien tekojensa, ajatustensa ja kokemuksiensa kudelmista. Muut ihmiset hänen ympärillään luovat osansa laatikosta, laajentaen tai supistaen sen tilaa laatunsa mukaan.

Aina kun hän törmää laatikkonsa reunaan hän kimmahtaa siitä takaisin, sille alueelle joka on hänelle tuttu ja turvallinen. Joskus kimmahdus on tuskallinen ja toisinaan vain kevyt hipaisu mutta aina kosketus estää ihmistä poistumasta laatikkonsa sisältä.

Paitsi joskus, aivan muutaman kerran elämässään, kun hän hän kokee jotain joka jättää häneen lähtemättömän jälkensä. Silloin, aivan pikkiriikkisen hetken ajan, laatikko hetkeksi katoaa. Mikään ei estä häntä liikkumasta sinne, minne hänen sydämensä ja mielensä halajaa mennä.

Vain hetken kuitenkin kestää tämä, sillä heti kohta jo alkavat laatikon reunat jälleen muodostua hänen ympärilleen ja eipä aikaakaan kun laatikko on jo jälleen kokonaan valmis.

Hän voi toivoa, että tämä uusi laatikko on suurempi kuin se jossa hän asusti aikaisemmin. Sillä mikäli on näin, on hän kasvanut suuremmaksi ihmiseksi.